Rakkaat ystävät,

Kiitos kommenteistanne ja välittämisestänne. Tämä blogi alkaa olla minulle hyödytön. Se alkoi sellaisesta tilanteesta, jonka olen jälkikäteen ja jälkiviisaana huomannut täysin erilaiseksi kuin sen aikaiset aivoitukseni antavat käsittää. Edellinen suhteeni oli pelkkää manipulaatiota, hyväksikäyttöä, surua ja väärää elämää. Se ei ollut rakkautta vaan sairaan ihmisen hyväksynnän hakemista.

Nyt on toisin. Nyt on rakkaus. Muu ei ole hyvin. Olen edelleen sairas. Haluan purkaa tuntojani edelleen, mutta toisaalla. Luon uuden blogin. Luon uuden alun. Taistelen ja väsyn. Väsyn ja taistelen. Mutta nyt on jotain, jonka vuoksi oikeasti taistella. Jotain, joka ei oikeasti ole vain sairaan ihmisen itselleen luomaa illuusiota. Viimeinen kirjoitukseni tänne tulee olemaan uuden blogin osoite. Kirjoitan, heti kun olen tämän askeleen ottanut. Kiitos teille ja tervetuloa uuteen elämääni. Tai edes yritykseen uudesta elämästä.

Yritän olla vastuullinen potilas. Yritän selittää, etten halua koko elämääni olla bentso- ja nukahtamislääkekoukussa. Että nyt jo sietokyky on kasvanut ja en elä päivääkään ilman lääkkeitä. Lääkäri: "No mutta eihän sille mitään voi tehdä, kun et sinä ilman lääkkeitä nuku." Kiitti. Ehdotan unitutkimuksia. Ei käy, sillä "ei ne sua kuitenkaan auttaisi". Kuntoutustukea jatketaan ja pitäisi etsiä työkokeilupaikkaa. Selitän lääkärille, kuinka vaikea sellaista on omalta alaltani löytää. Mutta eihän sille mitään voi, koska "sulla nyt ei ole työpaikkaa ennestään ja et ole kuitenkaan täysin työkykyinen". Minulla on psyykkinen voimakas este muutaman lääkkeen kokeiluun. Vaakakupissa ei silti paina, että olen kokeillut toistakymmentä muuta lääkettä ilman tuloksia. "Kun sinä tuolla omalla toiminnallasi vähennät mahdollisuuksia." Jeah, mahdollisuuksia olisi ehkä enää se tasan yksi.

Tulos: talsin unettomuudesta täristen apteekkiin hakemaan lisää nukahtamislääkkeitä, joita saan nyt entistä enemmän tällä uusitulla reseptillä.

Olen tehnyt tämän joskus aikaisemminkin. Halusin kuitenkin piristää blogiani jollakin hieman positiivisemmalla postaukselle, joten tehdäänpä uudelleen...

Vastaa kysymyksiin etsimällä vastaukset Googlen kuvahaun avulla. Valitse kuva kuvahaun ensimmäisiltä sivuilta.

1. Ikäsi seuraavana syntymäpäivänäsi?

 http://www.artslant.com/


2. Minne haluaisit matkustaa?

 http://www.bitsaa.org/

3. Lempipaikkasi?

http://stylealchemy.com/ruminations/



4. Lempitavarasi?
http://www.adlibris.com/fi/default.aspx


5.  Lempiruokasi?

 http://www.yumsugar.com/


6. Lempieläimesi?

http://combehay2.blogspot.com/2007_07_01_archive.html

7. Lempivärisi?


http://www.heartscenter.org/Default.aspx

8. Tämänhetkinen tunnetilasi?

http://www.bumblyverse.com/art_pieces/

9. Kulkuneuvosi?

http://www.kenlight.com/index.html

10. Mitä teit viime lauantaina?



http://www.deviantart.com/#

11. Mitä teit viime sunnuntaina?


http://derivadow.com/

12. Keneltä näytät?

http://demi.fi/

Täältä.

Tämä ristiriitaisuus repii. Voinko olla koskaan onnellinen, koska en koskaan pysty myöntämään että kelpaan, että olen ihan yhtä hyvä kuin muutkin, että...että..minun ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä ollakseni. Mies sanoo, että olen ainutlaatuinen. Että olen kaunis. Että olen kaikkea ihanaa. Ja että minun pitäisi vain itse uskoa siihen. Että sitten tulen vieläkin kauniimmaksi, kun sen ymmärrän. On mukavaa kuulla kehuja, mutta silti ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hymähdän, kun hän sanoo, sillä minä tiedän totuuden. Eikä tämä ole sellaista keskustelua, kun ala-asteella sanoi omasta piirustuksestaan että eikö se olekin ruma, ja samalla halusi vain kalastella muiden kehuja ja ihailuja. Ei. Minä olen yrittänyt hyväksyä vatsamakkarani olankohautuksella, vajavaisuuteni olemalla armollisempi. Mutta voi helvetti saatana jumankauta kun ei mikään onnistu tai mene perille. Olen yhtä aikaa rakkauden ympäröimä ja toisaalla itsehalveksunnan raipalla ruoskittu.

Kuinka joku verisiteiden ulkopuolinen voisi minua muka rakastaa?

Terapia. En osaa sanoa siitä vielä oikein mitään. Terapeutti tiedostaa itsekin, että mitä tahansa hän minulle sanoo, se kääntyy päässäni kieroksi, vääräksi, eikä mene perille alkuperäisessä tarkoituksessaan. Kuitenkin olen hänen mielestään sofistikoitunut ja omaan estetiikan tajua. Olen fiksu, mutta silti niin fucked up. Armoton, ankara, kaikkea sitä itselleni.

Perjantaina kävin paikallisessa kuuntelemassa hienoa akustista musiikkia. Nautin. Mutta silti näin vain muiden ihmisten täydellisyyden. Miksi minä tunnen aina olevani vajaa? Miksi en koskaan voi olla täysi ja rakastaa muiden ohella myös itseäni?

Ja diipadaapa. Tätä kaikkea samaa paskaa päivästä toiseen, in my head.

Pelkään, että olen bentsokoukussa. Sekin vielä.

Kun ei minulla ole asiaa. En ollut tyytyväinen töissä, mutta en ole tyytyväinen nytkään kun työt ovat loppu. Kuntoutustuki loppuu joulukuun viimeinen päivä, enkä osaa tienata enkä olla tienaamatta.

Kuusi kuukautta, puoli vuotta, olen jo nyt rakastanut. Merkkipaalu. Ihan vain siksi, että se on todellista. Ja oikea ihminen.

Mutta peilin ohi en edelleenkään kävele inhoamatta. Itseäni en kosketa rakastaen. Uni ei tule ilman pillereitä.

Ja kuitenkin elän onnellisinta kauttani pitkiin aikoihin. Rakkaus on ihmeellistä.

"Sick of being sick,

Bored of being bored,

Happy being sad."

Henkinen onnellisuus on vaikeaa kun koko ajan on fyysisesti sairas. Milloin vatsa. Milloin flunssa. Milloin mustelmille lyöty keho. Milloin pää. Milloin minua kaikin tavoin vastaan taisteleva elimistö.

Ihana viikonloppu. Ihana rakkaus. Mutta sairautta, ja paljon.

Katsottua:

Niin kuin monet muutkin, olen pohtinut blogini kohtaloa. Ei sille ole mitään dramaattista syytä, tekstiä ei vain synny. Mutta tiedän, että mielialani heittelee kausittain sen verran hurjasti, että jossain vaiheessa kaipaan taas foorumia, jolle purkaa tuntojani. Joten blogini on olemassa vielä ainakin toistaiseksi.

Olen selvinnyt jo kuuden viikon työharjoittelurupeamasta ja ollut vain 2 päivää pois ahdistuksen vuoksi. Välillä tunnen itseni melkein normaaliksi. Kunnes sitten tulee niitä viikonloppuja, jolloin makaan aamusta iltaan sängyssä, itken ilman mitään syytä ja käyn lainaamassa kaverilta rauhoittavia, kun omani ovat menneet niin tiheään tahtiin. Tai sitten syön liikaa ja oksennan. Tai syön vaan liikaa ja ahdistun. Olen vainoharhainen parisuhteen kanssa: tulkitsen toisen huonot olot ja pahat päivät minusta johtuviksi. Kaikki johtuu minusta. Kaikki. Herään aamuun, jolloin en haluaisi olla minä, seison suihkussa puoli tuntia ja pohdin töihin lähtöä. Ja se aamu saattaa tulla ihan yllättäen, vaikka edellisenä päivänä olisin ollut itselleni ihan siedettävä ja suhteessa kaikki olisi ollut täydellistä.

Olen kiemurassa sykkyrässä mykerössä myös ystävien kanssa. Yhden kanssa välit saatiin onneksi korjattua; riitaa turhasta, väärinkäsitysten patoumia. Toisen kanssa en enää osaa olla, koska hän tekee minut sairaammaksi. Ja silti olen hänestä vastuussa. Nyt ymmärrän, miltä läheisistäni on tuntunut minun vuosien sairastamiseni. Nyt olen jotakin ihmistä niin lähellä, etten pysty sulattamaan kaikkea sitä pahaa, jota hän itselleen tekee.

On hyvääkin. On! Tällä viikolla en ole ollut yhtään päivää pois töistä, koska rakastan niin kovasti. Koska on tuntunut jumalaisen hyvältä. Koska ei ole tarvinnut epäillä omaa itseään ja on voinut tuntea kelpaavansa. Ja olen nauttinut töistäkin. Minä!

Edelleen olen ammatillisesti, taloudellisesti ja henkilökohtaisesti hukassa, mutta minä olen kuitenkin kehittynyt. Varmasti olen. Kai. Pahoja päiviä on, hyvin pahoja. Sitten on siedettäviä. Ja välillä ihan kivojakin. Kun vielä pääsisi siihen pisteeseen, että olisi siedettäviä lähes aina, ja välillä myös superkivoja.

Harjoittelua kolme viikkoa jäljellä. Joka toinen päivä tuntuu kidutukselta: ajatukset harhailevat milloin missäkin, milloin päässäni takoo itseinhon ja -ällötyksen leka, joka ei anna hetkeksikään rauhaa, en pysty keskittymään asiakkaisiin, tekisi mieli itkeä ja huutaa ja lähteä kotiin siltä istumalta. Työni on kaikesta huolimatta sitä, jota haluaisin tehdä jos töihin pystyisin. Osaan minä siitä nauttiakin. Mutta kun pää on pipi, niiiiin pipi. Mitä sitten kun harjoittelu loppuu ja valmistun? Kuntoutustukeni on vuoden loppuun asti, hengähdystauko. Mutta mitä sitten, miten minä pystyn työskentelemään elantoni eteen? Millä perusteilla osa-aikainen työ on mahdollista ja saako siihen jotain tukia päälle?

Mies antoi täydellisen syntymäpäivälahjan. Liikutuin. Olemme olleet kovin lähellä muutenkin viime aikoina. En ole koskaan ennen rakastanut, nyt sen tiedän.

Pienien ilojen ja päivien seassa on edelleen häiritsevän paljon kaikkea nujertavaa: paras ystävä kulkee edelleen kohti kuolemaa, enkä enää pysty sitä estämään. Toinen hyvä ystävä on etääntynyt minusta niin kovasti, että pelkään, ettei asiaa voi enää korjata. Kolmas ystävä on ehkä kuolemanvakavasti sairas ja perhepiirissäkin pieni viaton lapsi on saanut lääketieteellisen kuolemantuomion. Omat päiväni alkavat kyynelettömään itkuun tästä ruumiista ja mielestä, johon olen vangittu. Ja samoin ne jatkuvat, ja loppuvat.

Mutta kun mies tulee kotiin, kaikesta tulee hetkeksi kaunista.

Syntymäpäivä. Ei mikään merkittävä ikä. Vain muistutus siitä, kuinka nopeasti vuodet vierivätkään. Olen aikuinen, mutten kuitenkaan ole.

Äiti kirjoitti korttiini:

"Miksi et uskaltaisi

ovea raottaa?

Miksi et voimaa saisi

kohdata tulevaa?

Rohkeuden siivet saisit,

uskoisit hyvyyteen,

lempeyteen putoaisit,

rakkauden syvyyteen."

Minä olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen näistä kaikista rakkaista ihmisistä, jotka olen vuosien saatossa saanut elämääni. Jaksamaan kanssani.

"Meillä kaikilla on omat leijamme.

Leijat putoavat maahan.

Meidän ihmisten täytyy elää."

(Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä)

Miksi se on pinnalla taas, se kokonaisvaltainen ihmistäsyövä, elämänilon tukahduttava itsehalveksunta ja -inho? Se ei ole tavallista harmitusta epäonnistumisesta tai huonoa hiuspäivää. Se on kaiken nielevää kiemurtelevaa pahaa oloa, jonka mielestä olisi helpompi nukkua pois kuin yrittää olla sinut itsensä ja maailman kanssa. Töissä en pysty keskittymään, itku pyrkii kurkkuun, en koske itseäni ja miehen kosketuksen alla värähdän. Joka aamu tekisi mieli huutaa. Olen kelpaamaton, epämiellyttävä, liikaa ja liian vähän. Jokainen hyväntuulinen kommentti siitä, että "oletpas hyvin säilynyt" kun ihmiset kuulevat ikäni ja vertaavat sitä kääpiömäiseen olemukseeni, saa sappeni kiehumaan raivosta ja häpeästä. En halua olla pikkutyttö koko aikuisikääni. En halua kuulla vähättelyä ja panettelua, kun teen sitä itsekin itselleni. En halua tätä mutkikasta ruumissuhdetta tai epäonnistumisen pelkoa. Enkä halua sääliä: haluan vain olla niin kuin muutkin, pukeutua epätäydellisesti ja välittää siitä vähääkään, sanoa jotakin hölmöä ja kuitata sen itselleen nauramalla, hyväksyä vajavaisuuteni, ilman että halu hypätä junan alle on suurempi.

Viime päivät ovat olleet vaikeita. Olen äärettömän väsynyt. Ystäväkin kulkee kohti kuolemaa, enkä osaa sitä pysäyttää: olen kaikkeni antanut.

Työpäivät menevät jo rutiinilla, vaikka en pystykään keskittymään ja vaikka joka aamu herään epätoivon tunteeseen. Toisaalta rutiini tuo turvallisuutta. Toisaalta en kestä sitä hetkeäkään. Syksy on täällä. Palelen koko ajan.

Olen liian uupunut kirjoittaakseni pitkästi. Olen jälleen astunut keskelle yhä tiheentyviä ahdistuskohtauksia. Töissä on vaikea jaksaa, koska itkettää ja ahdistaa ja ajatukset ovat ihan muualla. Suhteessa kaikki on paremmin kuin hyvin, mutta silti pelkään hysteerisesti eroa: tulkitsen miehen jokaista sanaa, liikettä, tekoa - tarkoittiko se tuolla jotakin, miksi se teki noin? Tätä menoa tulen hulluksi, sillä teen kärpäsestä härkästä ja tulkitsen olemattomia merkkejä ja kehitän olemattomia juonikuvioita. Ja kaikki tämä siksi, etten voi luottaa omaan rakastettavuuteeni, omaan kelpaavuuteeni.

En ole juuri nukkunut ja töissä en ole jaksanut olla aktiivinen. En jaksa edes ajatella enää, kuinka en varmastikaan tee hyvää vaikutusta tai luo suhteita tulevaan oikeaan työelämään. Kunhan pääsen harjoittelusta läpi ja saan tutkintopaperin käteen. Vaikkakin sitten alhaisimmalla arvosanalla.

Tänään raahauduin terapiaan. Olin niin väsynyt ja ahdistunut, etten osannut juuri kuin pyöritellä käsiäni, raaputtaa kynsinauhojani ja ynähdellä vastauksia väliin. Tähän mennessä olemme käsitelleet lähinnä omaa armottomuuttani itseäni kohtaan, miettineet miten ihmeessä olen tähän pisteeseen joutunut, kun lapsuudessa eikä ihmissuhteissa ole mitään ihmeellistä, todenneet jälleen liiallisen empatiakykyni ja terapeutin mukaan "vääristyneet kuvitelmani ja odotukseni itseäni kohtaan". Tiedän kuinka asioiden pitäisi järjen mukaan olla. Tiedän että näin ja näin on syötävä, tämä ja tämä ajatus on järjenvastainen. Tiedän asioiden oikean tilan, kun kyse on muista ihmisistä. Mutta omalla kohdallani...olen heittänyt toivon, olen liian ankara, olen liikaa kaikkea.

Itseinho ja ällötys ovat nostattaneet valtavia ahdistuskohtauksia, joista on ollut vaikea selvitä. Itkua ja ruokaa. Nyt onneksi jälleen sain uudistettua lääkevarastoni, joten hätäapu on lähellä.

On niin typerää, että vaikka minulla on nyt hyviäkin asioita, minulla on rakas ja olen jaksanut töissä jo kohta kolme viikkoa (vaihtelevalla menestyksellä), on elämän yleisvire jälleen alhainen. Minä niin haluaisin pitää itsestäni. Edes hyväksyä itseni. Sitten kaikki olisi paljon paljon helpompaa.

Uumoilin pahaa ja oikeassa olin: kuulin todella todella ikäviä uutisia lähipiiristä. On käsittämätöntä, miten ongelmat kasaantuvat aina samojen ihmisten harteille. Toisaalta odotan vieläkin jotakin kamalaa tapahtuvan. Ja tiedän...tällainen asenne on väärä ja halveksittava. Kun osaisikin elää tässä hetkessä ja nauttia siitä.

Yritän kovasti opetella ajattelemaan oikein.

- Hyvät päivät ovat hyviä ja huonot huonoja. Maanantaina hypomaanisin ottein, tiistaina itkien, täristen, pahoin voiden ja nukkuen. Maanantaina kaikkea aamusta iltaan liikaa ja tarpeeksi, tiistaina kesken päivän töistä pois itkemään ja nukkumaan. Tänään sitten jotain siltä väliltä.

- En sitten tiistaina päässyt terapiaankaan asti. Ahdisti ahdisti iketti ahdisti. Laitoin tekstarilla peruutuksen. Kyllähän se terapia varmasti auttaakin, kun ei edes vaivaudu paikalle. Huoh.

- Nyt kun on unta riittänyt, olen kirjaimellisesti painiskellut yöni demonien kanssa, käynyt sotaa rotusortoa vastaan, kuollut, tappanut, ollut tapettavana, paennut, haavoittunut, keksinyt pakosuunnitelmia, juossut karkuun teloittajia, kiduttajia, myrkkykaasuja, kahlannut ruumismeressä, sortuvien talojen keskellä ja virtaavassa veressä. Ah, näitä öitä, ah näitä unia.

- Pelottaa, että kohta tapahtuu jotain todella pahaa.

Kommenteissa kysyttiin, mitä kamalaa lapsuudessa tai nuoruudessani on tapahtunut, jotta olen alkanut inhota itseäni näin paljon. Niinpä niin. Se on ensimmäinen ajatus. On niin paljon ihmisiä, jotka traumatisoituvat jonkun järkyttävän tapahtuman vuoksi, kasvavat tunnekylmässä ja välinpitämättömässä kodissa tai jonka perhe-elämä on jollakin muulla tavoin vinksallaan. Ja juuri siksi, ettei minulla ole näin ollut, koen valtavaa syyllisyyttä siitä että sairastan. En kai saisi, kun lähtökohdat ovat kuitenkin kohdillaan? Vuosikausia psykologit ja psykiatrit ovat koittaneet sörkkiä menneisyyttäni etsien sitä "jotakin", joka olisi laukaissut kaiken ja joka varsinkin miellyttäisi Freudia. Pah. Muistan kun ensimmäistä kertaa lääkärinlausuntooni kirjoitettiin "lapsuudessa ei mitään merkittävää", kun ensimmäisen kerran uskottiin, että sairastua voivat muutkin kuin huono-osaiset ja kaltoin kohdellut.

Koska kuitenkin jokainen uusi hoitosuhde aloitettiin miettimällä lapsuuteni mahdollisia vääryyksiä, halusin olla varma, etten "sulje kokemuksia muistini ulkopuolelle" tai "muista vain haluamani asioita". Keskustelin sisarusten kanssa heidän muistoistaan ja mielikuvistaan. Muistinko jotain erilailla? Mutta ei. Kaikki me muistimme rakkauden, välittämisen ja läheisyyden läsnäolon. Ei tunnekylmyyttä, ei salattuja muistoja. Minulla oli oli oli onnellinen ja ihana lapsuus!

Kuitenkin terapeutit ovat aina tehneet  yhden saman huomion: niin kauan kuin olen ollut olemassa, olen ollut ylitunnollinen, ylirakastava, ylihuolehtiva, ylikiltti, omat tarpeensa laiminlyövä ja muiden puolesta uhrautuva. Siis MINÄ OLEN. Sekään ei voi olla kasvatukseta tullutta, koska sisarukseni ovat kapinoineet ja eläneet niin kuin oikeiden lasten, nuorten tai murrosikäisten on kuulunut. Vain minä olen ollut viallinen. Kun voi syntyä vammaiseksi, sokeaksi tai kuolemansairaaksi, niin ehkä sitä sitten voi syntyä myös masentuneeksi? Tai ainakin masennusalttiiksi. Alttiiksi uuvuttamaan itsensä, alttiiksi kantamaan kaikkien murheet omilla hartioillaan ja unohtamaan itsensä?

Olisihan se kiva, jos voisi revitellä sosiaalipornoisilla kuvilla ja sääliä samalla itseään ihan luvan kanssa. Mutta kun ei niin ei. Paremmin en osaa vastata; minulla kun ei ole syytä.

Tähän hetkeen: Viikko töitä takana ja olo on...ristiriitainen. Jokaisena päivänä laskin tunteja loppumiseen. Sitten päiviä viikon loppumiseen. Ja perjantaina en enää oikein jaksanut edes keskittyä työntekoon. Mutta toisaalta, eikö se niin ole normaaleillakin ihmisillä? Minä pidän työstä yleisesti ottaen, mutta eihän se koskaan ole ollutkaan ongelma. Kun pää on pipi sillä tavalla, että muuntaa hiekkajyvän kokoiset stressinaiheet jäävuoriksi, eikä edes pysty muuttamaan sitä vaikka kuinka taistelisi, meditoisi, harjoittelisi, niin ei silloin voi olla töissäkään onnellisesti. Koko ensi viikon ajatteleminen väsyttää. Mutta toisaalta: onhan tämä paremmin mennyt kuin uskoin, ja onhan minulla nyt edes yksi hyvä syy tuntea itseni luvalliseksi asua ja elää tässä maailmassa.

Toisaalta ja toisaalta. Sitä minun koko elämäni on. En siis ole vielä luhistunut, vaan tässä olen enkä muuta voi. Peilissä on mörkö, käsieni alla mustaa rupea koko ihminen. Mutta minä olen. Ja olen. Ja olen.

Olen huomannut ihanat, kannustavat kommentiboksin vastaukset, tuhannet kiitokset niistä! Ette tiedäkään, kuinka paljon ne merkitsevät! Vastaan niihin heti kun ehdin syveentyä niihin niille kuuluvalla syvällisyydellä. Mutta kiitos, kommentit piristävät aina; ovatpa ne sitten neuvoja, rakentavia tai vähemmän rakentavia tai omia kokemuksia. On aina lohduttavaa tietää, että teitä todella on siellä ruudun takana. <3

Onneksi on rakas, joka antaa minulle syyn elää. Olen niin monesti kuluvien viikkojen aikana halunnut paeta tätä jatkuvaa alituista surumielisyyttäni, masennusta ja ahdistusta, niinkin ahdistavaan paikkaan kuin itse ajasta ikuisuuteen.  Mutta aion antaa rakkaudelle mahdollisuuden: entä jos se olisikin niin, että "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". Jos eivät, on minulla vielä toinen tie.

Mikä tuo tämän valtavan ahdistuksen itseinhon kyvyttömyyden elää tässä ruumiissa, juuri nyt, juuri vääränä aikana, ja liian mahtavana. Ja silti olen liian väsynyt kyynisyyteen, pessimismiin ja omaan asenteeseeni.

Maanantainen työharjoittelun aloitus on saanut minut lähes hulluuden partaille. Päivä päivältä syvenevää paniikkia. Mistä? Turhasta? Burn-outista? Kaikesta? EI MINUSTA OLE TÖIHIN EI OLE EI OLE EI OLE. Voinko olla hyvä muuten, voinko lahjoittaa Amnestylle, huolehtia rakkaistani, kuluttaa ekologisesti, käyttää säästävästi? MINÄ EN VAIN PYSTY TÖIHIN.

Ristiriitoja: herään rakkaan kainalosta (siitä jota minulla ei koskaan pitänyt olla), herään suudelmiin ja sivuutan kommentit kauneudestani turhautuneella tuhinalla. Makaamme sängyssä pitkälle päivään. Vapaapäivä molemmilla. Jatkamme hyvää päivää ja teemme asioita yhdessä. Katsomme elokuvan. Suunnittelemme. Olemme lähellä lähellä lähellä.

Vaan kääntöpuolen toisella puolella on edelleen valtava valtava itseinho, joka piinaa päässäni kuin painajainen. Ei se lähde. Enkä minä nuku. Enkä minä ehkä koskaan pääse siitä irti.

Puh huh. Alan pikkuhiljaa kaiketi tyytyä siihen, että en koskaan parane. Välitilassa oloa parhaimmillaan, onnellisuutta rakkaudesta ja ystävistä, onnellisuutta muiden puolesta ja pilkahduksia. Mutta taustalla sairaus.

Eilen ravitsemusterapeutti: edelliskertaan ei muutosta parempaan. "Ei sitä varmaan koskaan kokonaan parane. Mutta jos sen saisi vaikka kausittaiseksi, ja hätäkeinoksi." Tänään lääkäri: "No kyllä tässä alkaa jo kaikki vaihtoehdot olla käytetty. Käytä sitten unilääkettä kun haluat nukkua."

Minun pitäisi olla positiivisin mielin. Syksy kai tarkoittaa alkua monessa: terapiassa, opinnoissa, rakkauden jatkumisessa.

Mutta kun en pysty elämään itseni kanssa sovussa. Niih.

"Hän itse, hän joka putoaa, tarkkailee kaikkea tätä yrittämistä hämmästyneenä ja hiukan säälien. Nähdessään työvoimatoimiston tiskille ja vastaanotolle jonottavat surkean ja lannistuneen näköiset miehet ja naiset hän tahtoisi kulkea ympäri ja jututtaa niitä ja saada ne puhumaan keskenään ja vertailemaan kokemuksiaan ja vaikka laulamaan yhdessä, pahojen henkien karkottamiseksi."

"- - mikä hänestä oli ihmiselämän suurin ilo ja suurin murhe: että millään ei ole merkitystä, paitsi se merkitys jonka me annamme, ja siksi kaikella on merkitystä."

(Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi)

Sain työharjoittelupaikan. Työt alkavat kuun viimeinen päivä. En halua ajatella asiaa. En halua ajatella asiaa. En halua ajatella asiaa. Kaikki on hyvin, kun rakkaani on täällä. Ja sitten ei.

 Täältä.

"Haluan olla niin kuin muut ihmiset, en 'tällainen', ja haluan olla oma itseni, juuri tällainen kuin olen, erilainen, mutta erilainen muiden asioiden kuin sairauteni takia."

(Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi)

- Pääsen kunnalliseen psykoterapiaan, ensimmäiseen "oikeaan" terapiaan kymmeneen vuoteen! Terapeutti vaikuttaa jopa mukavalta, ei kuuntele minua omahyväinen ilme kasvoillaan tai katso minua kuin vajakkia. Olisiko tässä toivon siemen?

- Tein oharit psykotädille. En edes perunut aikaa, eikä nainen ole perääni soitellut. Aamulla herättyäni vain yksinkertaisesti tajusin, etten pysty menemään ja puhumaan tuolle välinpitämättömälle henkilölle, tuntemaan itseäni ala-arvoiseksi maan matoseksi tai katsomaan niitä ylimielisiä kasvoja. Jos en kerran pysty hänelle kertomaan kaikkea ja rehellisesti purkamaan tuntojani, ei siellä ole mieltä käydä. Tätä kaikkea pohtiessani ahdistuin niin kovasti, että tapaamisaika lipui ohi, enkä minä osannut kuin pyöriä paikallani.

- Kävin sopimassa opintojeni suorittamisesta loppuun. Syyskuussa se alkaa. Sain massiivisen ahdistusitkukohtauksen edellisenä iltana ja tapaamiseen menin silmät puoliummessa ja lääketokkurassa. Tiedän jo, etten koskaan pysty toimimaan ainakaan täysipäiväisesti valitsemallani alalla (oikeasti uskon, etten pysty toimimaan koskaan millään muullakaan alalla), mutta ulkopuoliset paineet saada käteen tutkintopaperi, on liian voimakas. Sittenhän saa paremmat tuet, kun on näyttää, että oikeasti muka on jotakin. Ahdistaa pelottaa stressaa niin järkyttävästi, että en melkein edes uskalla ajatella asiaa. Maanantaina olisi alettava järjestämään asioita...

- Surullista, kuinka lähipiirissä tuntuvat ongelmat taas kasautuvan oikealla ryöpyllä. Välillä melkein puhkean nauramaan kun tajuan, kuinka tragikoomista tämä jo alkaa olla: ei yhden ihmisen maailmaan voi kasautua näin paljon murhetta ja vaikeuksia, varsinkaan tällaisissa ryöpähdyksissä! Vaikka omat asiat eivät ole juuri nyt niin huonosti kuin voisivat, stressaan muiden vaikeuksia niin rankasti, että vatsa heittää kuperkeikkaa, turvaudun rauhoittaviin, ruokaan ja juon liian usein. Olen lihonut useita kiloja pelkän ahdistussyömisen vuoksi.

- Alan pikkuhiljaa uskoa, että joku oikeasti pystyy rakastamaan minua. MINUA. Tällaisena. Vaikka aina kun annan itselleni luvan alkaa uskoa näin, olen joutunut pettymään särkymään luopumaan. Mutta tämähän on erilaista kuin koskaan ennen, enhän minä ennen tätä ole edes rakastanut: eikö tämä siis voisi tällä kertaa olla totta?

http://mummo.sarjakuvablogit.com/2009/07/22/mummo-ruokkii/

"Kesäyö on kesäyö vain maalla. Kaupungissa kesäyöt ovat sitä, kun kävelee kapakasta kotiin aamuyöllä, eikä tarvitse ottaa taksia, koska on lämmin eikä valoisalla liiku niin paljon raiskaajia. Ja liikenteessä on monta muutakin, jolta voi pyytää apua. Tai sitä istuu parvekkeella lobelian alla, kuuntelee lokkeja ja kuvittelee olevansa lähellä luontoa. Itse asiassa en pidä kesästä enää ollenkaan. Elämän pitäisi silloin tuntua jotenkin paremmalta, ja kun se tuntuu, sitä kokee olevansa tuhon oma."

(A-L Härkönen)

Juuri kun ehdin tottua yhteen vuodenaikaan, juuri kun ehdin asennoitua siihen, että nyt on elettävä tietyillä ehdoilla ja oltava tietynlaisessa mielentilassa, juuri silloin, on vaihdettava toiseen tilaan. Masennun aina lisää, kun luonto vaihtaa pukuaan. Vihaan kesää ja pidän syksystä. Mutta nyt  juuri vihaan syksyäkin, koska en ole siihen valmis ollenkaan.