"Kun poliisiauto kaartaa puiston ohi sairaalan pihalle, Joona on kahden maailman välissä taas. Toinen on koemaailma. Koti, poliisiauto ja sairaalan ylhäältä lukitut ovet ovat osa koetta, johon hänet on lähetetty jostain muualta. Ja jossain kaukana on maailma, joka on hänen oikea kotinsa. Siellä hänen ajatuksensa lakkaavat lepattamasta ja se, mikä on täällä suttuista ja kipeää, kirkastuu." (Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman)

image.php?id=6139

Luin kirjan loppuun. Olen masokisti myös siinä suhteessa, että en osaa lukea onnellisia kirjoja. Ei niissä ole mitään jännittävää, ei onnessa ole mitään vaikuttavaa. (Vaikkakin ehkä juuri minulle onnessa todella OLISI jotakin uutta ja ihmeellistä...). Luen mieluummin ihmisistä ja asioista, jotka saavat perustukseni järkkymään hetkeksi. Jotka saavat miettimään, kyseenalaistamaan.

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman kertoo sisaresta matkalla tapaamaan veljeään mielisairaalaan, ja matkasta, joka muuttuu myös matkaksi omaan lapsuuteen, ihmiskohtaloihin, kaiken alkusyihin. Pidän tällaisista kirjoista. Kieli on helppoa, teksti on sinänsä helppoa sekin (sopii tähän keskittymiskyvyttömyyden häiritsemään masennusoloon), mutta kuitenkin teoksella on tarkoitus. Suosittelen.

"Kipristelin varpaita. Kylmyys levisi jaloista lantioon ja vatsaan. Joonan maihinnousukenkien kärjissä oli kuivunutta verta. Katsoin turvonnutta alahuulta ja hupun päälle valuvaa tukkaa. Vihasin häntä niin, että keuhkoja poltti. "Vaihdetaan", halusin sanoa. "Ole sinä minä ja minä olen sinä. Anna minun lähteä ja potkia kauppojen ikkunoita, viettää yö putkassa ja herätä seuraavana aamuna kaljalle. Ole sinä minun siskoni ja palaa kotiin ja siivoa jäljet."