Täältä.

Tämä ristiriitaisuus repii. Voinko olla koskaan onnellinen, koska en koskaan pysty myöntämään että kelpaan, että olen ihan yhtä hyvä kuin muutkin, että...että..minun ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä ollakseni. Mies sanoo, että olen ainutlaatuinen. Että olen kaunis. Että olen kaikkea ihanaa. Ja että minun pitäisi vain itse uskoa siihen. Että sitten tulen vieläkin kauniimmaksi, kun sen ymmärrän. On mukavaa kuulla kehuja, mutta silti ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hymähdän, kun hän sanoo, sillä minä tiedän totuuden. Eikä tämä ole sellaista keskustelua, kun ala-asteella sanoi omasta piirustuksestaan että eikö se olekin ruma, ja samalla halusi vain kalastella muiden kehuja ja ihailuja. Ei. Minä olen yrittänyt hyväksyä vatsamakkarani olankohautuksella, vajavaisuuteni olemalla armollisempi. Mutta voi helvetti saatana jumankauta kun ei mikään onnistu tai mene perille. Olen yhtä aikaa rakkauden ympäröimä ja toisaalla itsehalveksunnan raipalla ruoskittu.

Kuinka joku verisiteiden ulkopuolinen voisi minua muka rakastaa?

Terapia. En osaa sanoa siitä vielä oikein mitään. Terapeutti tiedostaa itsekin, että mitä tahansa hän minulle sanoo, se kääntyy päässäni kieroksi, vääräksi, eikä mene perille alkuperäisessä tarkoituksessaan. Kuitenkin olen hänen mielestään sofistikoitunut ja omaan estetiikan tajua. Olen fiksu, mutta silti niin fucked up. Armoton, ankara, kaikkea sitä itselleni.

Perjantaina kävin paikallisessa kuuntelemassa hienoa akustista musiikkia. Nautin. Mutta silti näin vain muiden ihmisten täydellisyyden. Miksi minä tunnen aina olevani vajaa? Miksi en koskaan voi olla täysi ja rakastaa muiden ohella myös itseäni?

Ja diipadaapa. Tätä kaikkea samaa paskaa päivästä toiseen, in my head.

Pelkään, että olen bentsokoukussa. Sekin vielä.

Kun ei minulla ole asiaa. En ollut tyytyväinen töissä, mutta en ole tyytyväinen nytkään kun työt ovat loppu. Kuntoutustuki loppuu joulukuun viimeinen päivä, enkä osaa tienata enkä olla tienaamatta.

Kuusi kuukautta, puoli vuotta, olen jo nyt rakastanut. Merkkipaalu. Ihan vain siksi, että se on todellista. Ja oikea ihminen.

Mutta peilin ohi en edelleenkään kävele inhoamatta. Itseäni en kosketa rakastaen. Uni ei tule ilman pillereitä.

Ja kuitenkin elän onnellisinta kauttani pitkiin aikoihin. Rakkaus on ihmeellistä.

"Sick of being sick,

Bored of being bored,

Happy being sad."

Henkinen onnellisuus on vaikeaa kun koko ajan on fyysisesti sairas. Milloin vatsa. Milloin flunssa. Milloin mustelmille lyöty keho. Milloin pää. Milloin minua kaikin tavoin vastaan taisteleva elimistö.

Ihana viikonloppu. Ihana rakkaus. Mutta sairautta, ja paljon.

Katsottua:

Niin kuin monet muutkin, olen pohtinut blogini kohtaloa. Ei sille ole mitään dramaattista syytä, tekstiä ei vain synny. Mutta tiedän, että mielialani heittelee kausittain sen verran hurjasti, että jossain vaiheessa kaipaan taas foorumia, jolle purkaa tuntojani. Joten blogini on olemassa vielä ainakin toistaiseksi.

Olen selvinnyt jo kuuden viikon työharjoittelurupeamasta ja ollut vain 2 päivää pois ahdistuksen vuoksi. Välillä tunnen itseni melkein normaaliksi. Kunnes sitten tulee niitä viikonloppuja, jolloin makaan aamusta iltaan sängyssä, itken ilman mitään syytä ja käyn lainaamassa kaverilta rauhoittavia, kun omani ovat menneet niin tiheään tahtiin. Tai sitten syön liikaa ja oksennan. Tai syön vaan liikaa ja ahdistun. Olen vainoharhainen parisuhteen kanssa: tulkitsen toisen huonot olot ja pahat päivät minusta johtuviksi. Kaikki johtuu minusta. Kaikki. Herään aamuun, jolloin en haluaisi olla minä, seison suihkussa puoli tuntia ja pohdin töihin lähtöä. Ja se aamu saattaa tulla ihan yllättäen, vaikka edellisenä päivänä olisin ollut itselleni ihan siedettävä ja suhteessa kaikki olisi ollut täydellistä.

Olen kiemurassa sykkyrässä mykerössä myös ystävien kanssa. Yhden kanssa välit saatiin onneksi korjattua; riitaa turhasta, väärinkäsitysten patoumia. Toisen kanssa en enää osaa olla, koska hän tekee minut sairaammaksi. Ja silti olen hänestä vastuussa. Nyt ymmärrän, miltä läheisistäni on tuntunut minun vuosien sairastamiseni. Nyt olen jotakin ihmistä niin lähellä, etten pysty sulattamaan kaikkea sitä pahaa, jota hän itselleen tekee.

On hyvääkin. On! Tällä viikolla en ole ollut yhtään päivää pois töistä, koska rakastan niin kovasti. Koska on tuntunut jumalaisen hyvältä. Koska ei ole tarvinnut epäillä omaa itseään ja on voinut tuntea kelpaavansa. Ja olen nauttinut töistäkin. Minä!

Edelleen olen ammatillisesti, taloudellisesti ja henkilökohtaisesti hukassa, mutta minä olen kuitenkin kehittynyt. Varmasti olen. Kai. Pahoja päiviä on, hyvin pahoja. Sitten on siedettäviä. Ja välillä ihan kivojakin. Kun vielä pääsisi siihen pisteeseen, että olisi siedettäviä lähes aina, ja välillä myös superkivoja.

Harjoittelua kolme viikkoa jäljellä. Joka toinen päivä tuntuu kidutukselta: ajatukset harhailevat milloin missäkin, milloin päässäni takoo itseinhon ja -ällötyksen leka, joka ei anna hetkeksikään rauhaa, en pysty keskittymään asiakkaisiin, tekisi mieli itkeä ja huutaa ja lähteä kotiin siltä istumalta. Työni on kaikesta huolimatta sitä, jota haluaisin tehdä jos töihin pystyisin. Osaan minä siitä nauttiakin. Mutta kun pää on pipi, niiiiin pipi. Mitä sitten kun harjoittelu loppuu ja valmistun? Kuntoutustukeni on vuoden loppuun asti, hengähdystauko. Mutta mitä sitten, miten minä pystyn työskentelemään elantoni eteen? Millä perusteilla osa-aikainen työ on mahdollista ja saako siihen jotain tukia päälle?

Mies antoi täydellisen syntymäpäivälahjan. Liikutuin. Olemme olleet kovin lähellä muutenkin viime aikoina. En ole koskaan ennen rakastanut, nyt sen tiedän.

Pienien ilojen ja päivien seassa on edelleen häiritsevän paljon kaikkea nujertavaa: paras ystävä kulkee edelleen kohti kuolemaa, enkä enää pysty sitä estämään. Toinen hyvä ystävä on etääntynyt minusta niin kovasti, että pelkään, ettei asiaa voi enää korjata. Kolmas ystävä on ehkä kuolemanvakavasti sairas ja perhepiirissäkin pieni viaton lapsi on saanut lääketieteellisen kuolemantuomion. Omat päiväni alkavat kyynelettömään itkuun tästä ruumiista ja mielestä, johon olen vangittu. Ja samoin ne jatkuvat, ja loppuvat.

Mutta kun mies tulee kotiin, kaikesta tulee hetkeksi kaunista.

Miksi se on pinnalla taas, se kokonaisvaltainen ihmistäsyövä, elämänilon tukahduttava itsehalveksunta ja -inho? Se ei ole tavallista harmitusta epäonnistumisesta tai huonoa hiuspäivää. Se on kaiken nielevää kiemurtelevaa pahaa oloa, jonka mielestä olisi helpompi nukkua pois kuin yrittää olla sinut itsensä ja maailman kanssa. Töissä en pysty keskittymään, itku pyrkii kurkkuun, en koske itseäni ja miehen kosketuksen alla värähdän. Joka aamu tekisi mieli huutaa. Olen kelpaamaton, epämiellyttävä, liikaa ja liian vähän. Jokainen hyväntuulinen kommentti siitä, että "oletpas hyvin säilynyt" kun ihmiset kuulevat ikäni ja vertaavat sitä kääpiömäiseen olemukseeni, saa sappeni kiehumaan raivosta ja häpeästä. En halua olla pikkutyttö koko aikuisikääni. En halua kuulla vähättelyä ja panettelua, kun teen sitä itsekin itselleni. En halua tätä mutkikasta ruumissuhdetta tai epäonnistumisen pelkoa. Enkä halua sääliä: haluan vain olla niin kuin muutkin, pukeutua epätäydellisesti ja välittää siitä vähääkään, sanoa jotakin hölmöä ja kuitata sen itselleen nauramalla, hyväksyä vajavaisuuteni, ilman että halu hypätä junan alle on suurempi.

Viime päivät ovat olleet vaikeita. Olen äärettömän väsynyt. Ystäväkin kulkee kohti kuolemaa, enkä osaa sitä pysäyttää: olen kaikkeni antanut.

Työpäivät menevät jo rutiinilla, vaikka en pystykään keskittymään ja vaikka joka aamu herään epätoivon tunteeseen. Toisaalta rutiini tuo turvallisuutta. Toisaalta en kestä sitä hetkeäkään. Syksy on täällä. Palelen koko ajan.

Olen liian uupunut kirjoittaakseni pitkästi. Olen jälleen astunut keskelle yhä tiheentyviä ahdistuskohtauksia. Töissä on vaikea jaksaa, koska itkettää ja ahdistaa ja ajatukset ovat ihan muualla. Suhteessa kaikki on paremmin kuin hyvin, mutta silti pelkään hysteerisesti eroa: tulkitsen miehen jokaista sanaa, liikettä, tekoa - tarkoittiko se tuolla jotakin, miksi se teki noin? Tätä menoa tulen hulluksi, sillä teen kärpäsestä härkästä ja tulkitsen olemattomia merkkejä ja kehitän olemattomia juonikuvioita. Ja kaikki tämä siksi, etten voi luottaa omaan rakastettavuuteeni, omaan kelpaavuuteeni.

En ole juuri nukkunut ja töissä en ole jaksanut olla aktiivinen. En jaksa edes ajatella enää, kuinka en varmastikaan tee hyvää vaikutusta tai luo suhteita tulevaan oikeaan työelämään. Kunhan pääsen harjoittelusta läpi ja saan tutkintopaperin käteen. Vaikkakin sitten alhaisimmalla arvosanalla.

Tänään raahauduin terapiaan. Olin niin väsynyt ja ahdistunut, etten osannut juuri kuin pyöritellä käsiäni, raaputtaa kynsinauhojani ja ynähdellä vastauksia väliin. Tähän mennessä olemme käsitelleet lähinnä omaa armottomuuttani itseäni kohtaan, miettineet miten ihmeessä olen tähän pisteeseen joutunut, kun lapsuudessa eikä ihmissuhteissa ole mitään ihmeellistä, todenneet jälleen liiallisen empatiakykyni ja terapeutin mukaan "vääristyneet kuvitelmani ja odotukseni itseäni kohtaan". Tiedän kuinka asioiden pitäisi järjen mukaan olla. Tiedän että näin ja näin on syötävä, tämä ja tämä ajatus on järjenvastainen. Tiedän asioiden oikean tilan, kun kyse on muista ihmisistä. Mutta omalla kohdallani...olen heittänyt toivon, olen liian ankara, olen liikaa kaikkea.

Itseinho ja ällötys ovat nostattaneet valtavia ahdistuskohtauksia, joista on ollut vaikea selvitä. Itkua ja ruokaa. Nyt onneksi jälleen sain uudistettua lääkevarastoni, joten hätäapu on lähellä.

On niin typerää, että vaikka minulla on nyt hyviäkin asioita, minulla on rakas ja olen jaksanut töissä jo kohta kolme viikkoa (vaihtelevalla menestyksellä), on elämän yleisvire jälleen alhainen. Minä niin haluaisin pitää itsestäni. Edes hyväksyä itseni. Sitten kaikki olisi paljon paljon helpompaa.

Uumoilin pahaa ja oikeassa olin: kuulin todella todella ikäviä uutisia lähipiiristä. On käsittämätöntä, miten ongelmat kasaantuvat aina samojen ihmisten harteille. Toisaalta odotan vieläkin jotakin kamalaa tapahtuvan. Ja tiedän...tällainen asenne on väärä ja halveksittava. Kun osaisikin elää tässä hetkessä ja nauttia siitä.

Yritän kovasti opetella ajattelemaan oikein.

- Hyvät päivät ovat hyviä ja huonot huonoja. Maanantaina hypomaanisin ottein, tiistaina itkien, täristen, pahoin voiden ja nukkuen. Maanantaina kaikkea aamusta iltaan liikaa ja tarpeeksi, tiistaina kesken päivän töistä pois itkemään ja nukkumaan. Tänään sitten jotain siltä väliltä.

- En sitten tiistaina päässyt terapiaankaan asti. Ahdisti ahdisti iketti ahdisti. Laitoin tekstarilla peruutuksen. Kyllähän se terapia varmasti auttaakin, kun ei edes vaivaudu paikalle. Huoh.

- Nyt kun on unta riittänyt, olen kirjaimellisesti painiskellut yöni demonien kanssa, käynyt sotaa rotusortoa vastaan, kuollut, tappanut, ollut tapettavana, paennut, haavoittunut, keksinyt pakosuunnitelmia, juossut karkuun teloittajia, kiduttajia, myrkkykaasuja, kahlannut ruumismeressä, sortuvien talojen keskellä ja virtaavassa veressä. Ah, näitä öitä, ah näitä unia.

- Pelottaa, että kohta tapahtuu jotain todella pahaa.

Kommenteissa kysyttiin, mitä kamalaa lapsuudessa tai nuoruudessani on tapahtunut, jotta olen alkanut inhota itseäni näin paljon. Niinpä niin. Se on ensimmäinen ajatus. On niin paljon ihmisiä, jotka traumatisoituvat jonkun järkyttävän tapahtuman vuoksi, kasvavat tunnekylmässä ja välinpitämättömässä kodissa tai jonka perhe-elämä on jollakin muulla tavoin vinksallaan. Ja juuri siksi, ettei minulla ole näin ollut, koen valtavaa syyllisyyttä siitä että sairastan. En kai saisi, kun lähtökohdat ovat kuitenkin kohdillaan? Vuosikausia psykologit ja psykiatrit ovat koittaneet sörkkiä menneisyyttäni etsien sitä "jotakin", joka olisi laukaissut kaiken ja joka varsinkin miellyttäisi Freudia. Pah. Muistan kun ensimmäistä kertaa lääkärinlausuntooni kirjoitettiin "lapsuudessa ei mitään merkittävää", kun ensimmäisen kerran uskottiin, että sairastua voivat muutkin kuin huono-osaiset ja kaltoin kohdellut.

Koska kuitenkin jokainen uusi hoitosuhde aloitettiin miettimällä lapsuuteni mahdollisia vääryyksiä, halusin olla varma, etten "sulje kokemuksia muistini ulkopuolelle" tai "muista vain haluamani asioita". Keskustelin sisarusten kanssa heidän muistoistaan ja mielikuvistaan. Muistinko jotain erilailla? Mutta ei. Kaikki me muistimme rakkauden, välittämisen ja läheisyyden läsnäolon. Ei tunnekylmyyttä, ei salattuja muistoja. Minulla oli oli oli onnellinen ja ihana lapsuus!

Kuitenkin terapeutit ovat aina tehneet  yhden saman huomion: niin kauan kuin olen ollut olemassa, olen ollut ylitunnollinen, ylirakastava, ylihuolehtiva, ylikiltti, omat tarpeensa laiminlyövä ja muiden puolesta uhrautuva. Siis MINÄ OLEN. Sekään ei voi olla kasvatukseta tullutta, koska sisarukseni ovat kapinoineet ja eläneet niin kuin oikeiden lasten, nuorten tai murrosikäisten on kuulunut. Vain minä olen ollut viallinen. Kun voi syntyä vammaiseksi, sokeaksi tai kuolemansairaaksi, niin ehkä sitä sitten voi syntyä myös masentuneeksi? Tai ainakin masennusalttiiksi. Alttiiksi uuvuttamaan itsensä, alttiiksi kantamaan kaikkien murheet omilla hartioillaan ja unohtamaan itsensä?

Olisihan se kiva, jos voisi revitellä sosiaalipornoisilla kuvilla ja sääliä samalla itseään ihan luvan kanssa. Mutta kun ei niin ei. Paremmin en osaa vastata; minulla kun ei ole syytä.

Tähän hetkeen: Viikko töitä takana ja olo on...ristiriitainen. Jokaisena päivänä laskin tunteja loppumiseen. Sitten päiviä viikon loppumiseen. Ja perjantaina en enää oikein jaksanut edes keskittyä työntekoon. Mutta toisaalta, eikö se niin ole normaaleillakin ihmisillä? Minä pidän työstä yleisesti ottaen, mutta eihän se koskaan ole ollutkaan ongelma. Kun pää on pipi sillä tavalla, että muuntaa hiekkajyvän kokoiset stressinaiheet jäävuoriksi, eikä edes pysty muuttamaan sitä vaikka kuinka taistelisi, meditoisi, harjoittelisi, niin ei silloin voi olla töissäkään onnellisesti. Koko ensi viikon ajatteleminen väsyttää. Mutta toisaalta: onhan tämä paremmin mennyt kuin uskoin, ja onhan minulla nyt edes yksi hyvä syy tuntea itseni luvalliseksi asua ja elää tässä maailmassa.

Toisaalta ja toisaalta. Sitä minun koko elämäni on. En siis ole vielä luhistunut, vaan tässä olen enkä muuta voi. Peilissä on mörkö, käsieni alla mustaa rupea koko ihminen. Mutta minä olen. Ja olen. Ja olen.

Olen huomannut ihanat, kannustavat kommentiboksin vastaukset, tuhannet kiitokset niistä! Ette tiedäkään, kuinka paljon ne merkitsevät! Vastaan niihin heti kun ehdin syveentyä niihin niille kuuluvalla syvällisyydellä. Mutta kiitos, kommentit piristävät aina; ovatpa ne sitten neuvoja, rakentavia tai vähemmän rakentavia tai omia kokemuksia. On aina lohduttavaa tietää, että teitä todella on siellä ruudun takana. <3

Onneksi on rakas, joka antaa minulle syyn elää. Olen niin monesti kuluvien viikkojen aikana halunnut paeta tätä jatkuvaa alituista surumielisyyttäni, masennusta ja ahdistusta, niinkin ahdistavaan paikkaan kuin itse ajasta ikuisuuteen.  Mutta aion antaa rakkaudelle mahdollisuuden: entä jos se olisikin niin, että "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". Jos eivät, on minulla vielä toinen tie.

Mikä tuo tämän valtavan ahdistuksen itseinhon kyvyttömyyden elää tässä ruumiissa, juuri nyt, juuri vääränä aikana, ja liian mahtavana. Ja silti olen liian väsynyt kyynisyyteen, pessimismiin ja omaan asenteeseeni.

Maanantainen työharjoittelun aloitus on saanut minut lähes hulluuden partaille. Päivä päivältä syvenevää paniikkia. Mistä? Turhasta? Burn-outista? Kaikesta? EI MINUSTA OLE TÖIHIN EI OLE EI OLE EI OLE. Voinko olla hyvä muuten, voinko lahjoittaa Amnestylle, huolehtia rakkaistani, kuluttaa ekologisesti, käyttää säästävästi? MINÄ EN VAIN PYSTY TÖIHIN.

Ristiriitoja: herään rakkaan kainalosta (siitä jota minulla ei koskaan pitänyt olla), herään suudelmiin ja sivuutan kommentit kauneudestani turhautuneella tuhinalla. Makaamme sängyssä pitkälle päivään. Vapaapäivä molemmilla. Jatkamme hyvää päivää ja teemme asioita yhdessä. Katsomme elokuvan. Suunnittelemme. Olemme lähellä lähellä lähellä.

Vaan kääntöpuolen toisella puolella on edelleen valtava valtava itseinho, joka piinaa päässäni kuin painajainen. Ei se lähde. Enkä minä nuku. Enkä minä ehkä koskaan pääse siitä irti.

Puh huh. Alan pikkuhiljaa kaiketi tyytyä siihen, että en koskaan parane. Välitilassa oloa parhaimmillaan, onnellisuutta rakkaudesta ja ystävistä, onnellisuutta muiden puolesta ja pilkahduksia. Mutta taustalla sairaus.

Eilen ravitsemusterapeutti: edelliskertaan ei muutosta parempaan. "Ei sitä varmaan koskaan kokonaan parane. Mutta jos sen saisi vaikka kausittaiseksi, ja hätäkeinoksi." Tänään lääkäri: "No kyllä tässä alkaa jo kaikki vaihtoehdot olla käytetty. Käytä sitten unilääkettä kun haluat nukkua."

Minun pitäisi olla positiivisin mielin. Syksy kai tarkoittaa alkua monessa: terapiassa, opinnoissa, rakkauden jatkumisessa.

Mutta kun en pysty elämään itseni kanssa sovussa. Niih.

 Täältä.

"Haluan olla niin kuin muut ihmiset, en 'tällainen', ja haluan olla oma itseni, juuri tällainen kuin olen, erilainen, mutta erilainen muiden asioiden kuin sairauteni takia."

(Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi)

- Pääsen kunnalliseen psykoterapiaan, ensimmäiseen "oikeaan" terapiaan kymmeneen vuoteen! Terapeutti vaikuttaa jopa mukavalta, ei kuuntele minua omahyväinen ilme kasvoillaan tai katso minua kuin vajakkia. Olisiko tässä toivon siemen?

- Tein oharit psykotädille. En edes perunut aikaa, eikä nainen ole perääni soitellut. Aamulla herättyäni vain yksinkertaisesti tajusin, etten pysty menemään ja puhumaan tuolle välinpitämättömälle henkilölle, tuntemaan itseäni ala-arvoiseksi maan matoseksi tai katsomaan niitä ylimielisiä kasvoja. Jos en kerran pysty hänelle kertomaan kaikkea ja rehellisesti purkamaan tuntojani, ei siellä ole mieltä käydä. Tätä kaikkea pohtiessani ahdistuin niin kovasti, että tapaamisaika lipui ohi, enkä minä osannut kuin pyöriä paikallani.

- Kävin sopimassa opintojeni suorittamisesta loppuun. Syyskuussa se alkaa. Sain massiivisen ahdistusitkukohtauksen edellisenä iltana ja tapaamiseen menin silmät puoliummessa ja lääketokkurassa. Tiedän jo, etten koskaan pysty toimimaan ainakaan täysipäiväisesti valitsemallani alalla (oikeasti uskon, etten pysty toimimaan koskaan millään muullakaan alalla), mutta ulkopuoliset paineet saada käteen tutkintopaperi, on liian voimakas. Sittenhän saa paremmat tuet, kun on näyttää, että oikeasti muka on jotakin. Ahdistaa pelottaa stressaa niin järkyttävästi, että en melkein edes uskalla ajatella asiaa. Maanantaina olisi alettava järjestämään asioita...

- Surullista, kuinka lähipiirissä tuntuvat ongelmat taas kasautuvan oikealla ryöpyllä. Välillä melkein puhkean nauramaan kun tajuan, kuinka tragikoomista tämä jo alkaa olla: ei yhden ihmisen maailmaan voi kasautua näin paljon murhetta ja vaikeuksia, varsinkaan tällaisissa ryöpähdyksissä! Vaikka omat asiat eivät ole juuri nyt niin huonosti kuin voisivat, stressaan muiden vaikeuksia niin rankasti, että vatsa heittää kuperkeikkaa, turvaudun rauhoittaviin, ruokaan ja juon liian usein. Olen lihonut useita kiloja pelkän ahdistussyömisen vuoksi.

- Alan pikkuhiljaa uskoa, että joku oikeasti pystyy rakastamaan minua. MINUA. Tällaisena. Vaikka aina kun annan itselleni luvan alkaa uskoa näin, olen joutunut pettymään särkymään luopumaan. Mutta tämähän on erilaista kuin koskaan ennen, enhän minä ennen tätä ole edes rakastanut: eikö tämä siis voisi tällä kertaa olla totta?

http://mummo.sarjakuvablogit.com/2009/07/22/mummo-ruokkii/

"Kesäyö on kesäyö vain maalla. Kaupungissa kesäyöt ovat sitä, kun kävelee kapakasta kotiin aamuyöllä, eikä tarvitse ottaa taksia, koska on lämmin eikä valoisalla liiku niin paljon raiskaajia. Ja liikenteessä on monta muutakin, jolta voi pyytää apua. Tai sitä istuu parvekkeella lobelian alla, kuuntelee lokkeja ja kuvittelee olevansa lähellä luontoa. Itse asiassa en pidä kesästä enää ollenkaan. Elämän pitäisi silloin tuntua jotenkin paremmalta, ja kun se tuntuu, sitä kokee olevansa tuhon oma."

(A-L Härkönen)

Juuri kun ehdin tottua yhteen vuodenaikaan, juuri kun ehdin asennoitua siihen, että nyt on elettävä tietyillä ehdoilla ja oltava tietynlaisessa mielentilassa, juuri silloin, on vaihdettava toiseen tilaan. Masennun aina lisää, kun luonto vaihtaa pukuaan. Vihaan kesää ja pidän syksystä. Mutta nyt  juuri vihaan syksyäkin, koska en ole siihen valmis ollenkaan.

"Odotanko minä elämältä liikaa? Haluaisin jokaiseen päivään jonkun elämyksen, vaikka kuinka lyhyenkin. 'Elä jokainen päivä niin kuin se olisi víimeinen.' Vaarallinen neuvo. Mahdoton toteuttaa. Ja joka sitä yritti, sai kalliisti maksaa. Sehän tarkoitti sitä, että odotti jokaiselta päivältä enemmän kuin sillä oli antaa."

"Ei voi. Ihminen joka nauraa niin paljon ei voi tappaa itseään. Ihminen joka käy suihkussa, lukee kirjoja ja harrastaa seksiä, ei voi olla vaarallisella tavalla masentunut. Kyllä voi. Masennusta on monta lajia, ja jokainen niistä on vaarallinen."

"Entä jos se onkin niin, että ihminen saa lopulta sen mihin uskoo? Hindulainen pääsee mukaan sielunvaellukseen, kristitty taivaaseen. Ja ateistin elämä vain yksinkertaisesti loppuu."

Ei tee mieli kirjoittaa: kaikki kun on samaa vanhaa muuttumatonta, sumuista olemassaoloa. Kirjoitanko hyvistä asioista, rakkaudesta ja fyysisestä ikävästä, kun mies on poissa edes vähän aikaa? Kirjoitanko edelleen mylläävästä masennuksesta, itsetunnon surkeista rippusista, fyysisestä pahasta olosta ja unilääkekierteestä?

Ilman miestä olen tyhjä ja puran ahdistustani typerästi. Olemme puhuneet epävarmuudestani, joka välillä koettelee suhdetta kovastikin. "Tämä voisi olla uuden alku." Mutta rakkauden kääntöpuoli on minulla aina ollut pelko: minä en halua menettää tätä. Tämä on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

...ja silti olen ihan pirun peloissani.

Enkä vieläkään ole terve. Ehei, en sinnepäinkään. Mutta olen huomannut osaavani rakastaa.

Ei, en ehkä voi kirjoittaa hetkeen. Tämä on yhtä paskanjauhantaa ja spekulointia, itsesäälissä rypemistä ja yritystä nähdä positiiviset asiat negatiivisia ylempänä. Turhaa, niin turhaa. Ehkä vaan odotan, mitä elämä tällä kerralla on minulle varannut.

Viime viikko oli varsinainen "en tykkää Emmistä" -viikko. Jokaikinen päivä tunsin painostavaa itseinhoa, päähän takoutuvaa sykintää siitä, kuinka epäonnistunut, ruma ja epähaluttava olen. InhoaInhoaInhoa. Miehen lähdettyä töihin, vajosin päivä päivän jälkeen omaan itsesäälini ja suruni rapakkoon, ja nousin siitä vasta kun mies tuli takaisin.

Mutta: olen myös niin rakastunut, että välillä sekin koskee, ihan tajuttomasti, mutta hyvällä tavalla. Turvaa, hoivaa, ymmärrystä ja uskallanko jo sanoa...sielunkumppani. Millä minä olen ansainnut jotain näin hyvää?

Truxal. Paholaisen aine. Ja jälleen yksi epäonnistunut lääkekokeilu. Kyllähän kyseinen lääke auttoi minua nukkumaan, mutta suun kuivuminen niin kuivaksi, että puhuminenkin on vaikeaa, painajaiset, loputon väsymys koko päivän, niin että silmät eivät ihan oikeasti pysy auki vaikka kuinka yrittäisi, päänsärky, siis ihan tajuton jysäri, eivät, eivät kuitenkaan ole yhdessä yhtään sen parempia kuin unettomuus. En pysty odottamaan ja katsomaan, josko sivuvaikutukset häipyisivät ajan kanssa. Ne ovat niin voimakkaat.

Nyt lähden sateeseen. Ihan vaikka en tahtoisi. Raahaan itseni ulos ja ihmisten ilmoille. Olen aktiivinen. Pakenen itseäni. Odotan huomista. Huomenna on varmasti luvassa mukavampi päivä.

Olen jämähtänyt typeriin, vahingollisiin tapoihin: kun heräilen ja mies lähtee töihin, minä käväisen kaupungilla ja sen jälkeen vedän ruokaa ja rauhoittavat naamaan. Nukun tunnin, pari. Koska päivä tuntuu jälleen liian pitkältä. En enää nauti sairaslomasta, mutta aika surkuhupaisalta tuntuu ajatella opiskelujen pariinkin palaamista, kun energiaa ei ole juuri mihinkään. Olen todellakin jakautunut kahtaalle: en osaa edes selittää, miten luonnolliselta, todelliselta, helpottavalta, ihanalta tämä ihmissuhteeni tuntuu, ja toisaalta olen sama masentunut itseni, joka ei jaksa mitään. Hypomaniakaudet ovat taas kaukana. Haluaisin niiiiin kirjoittaa jotakin positiivista, koska uskokaa pois, minä olen välillä onnellinen, rakkaan kanssa. Mutta...mikä riittää, mikä ei? Mikä on sairautta, mikä on hulluutta? Erästä elokuvaa lainaten: hulluus on enimmistön päätös. Mutta entä jos ei ole hullu, on vain kasvanut väärään?

Ihanaa. Kamalaa. Ihanaa. Kamalaa. Kaikkea sekaisin. Tässä ihmissuhteessa pystyn ensimmäistä kertaa rakastamaan oikeasti. Olemaan itseni. Pystyn olemaan aikuinen nainen, enkä muuttumaan hetkessä kikattavaksi koulutytöksi, kun keskustelun aihe alkaa ahdistamaan. Kaikki on hyvin, niin hyvin.

Mutta minä olen väärä. Voi perkele.

Toisina päivinä havainnoin paljon: tänään oli suloista, kun kaksi kirpun- kokoista pikkuipanaa kantoivat jättimäistä Hesburgerin kassia kuin ensitreffiläiset. Eilen ihastelin kolmatta kirpunkokoista järkyttävän pitkän hevitukan omaavaa pikkupoikaa. Kauniita, onnellisia ihmisiä. Joka puolella.

Minä olen pitänyt näistä viileämmistä ilmoista. Kunhan ei sataisi. En halua hikoilla helteessä enkä palella sateessa. Välitila on mukava. Välitila. Kaikessa.

Luen aivan mielettömän mahtavaa kirjaa. Muutaman sivun päivässä. Pitkästä aikaa oikeasti haluan jälleen oppia elämään.

Mutta miten se onnistuu kun jokainen sanani tulkitaan kieroon, kun jokainen tekoni tekee asioista vielä pahempia, kun tuntuu että kierolla tavalla tämä huono tuurini on ikuista.

Olen onnellinen. Haluan kuolla. Olen onnellinen. Ja haluan kuolla.

Alan olla henkisesti ja fyysisesti aika loppu. Keho ei (yllätys yllätys) kestä unettomuutta: vatsa kipuilee, huimaa ja yököttää. Voi, en toivo nyt mitään muuta nyt niin paljon, kuin että saisin nukuttua, herätä pirteänä ja voimakkaana ja todella jaksaa ja olla innostunut asioista. Ei ole kivaa miehellekään, että makaan päivästä toiseen sohvalla kuin lahna.

Soitin tänään lääkärille. Sille jolle minun piti siirtyä. No enpä sitten siirtynytkään. Uusi lääkärini tulee lomalta elokuussa. Meinasi itku tulla. Nukkumatta siihen asti? Unilääkkeillä nukun maksimissaan kaksi, kolme tuntia, rauhoittavilla en enää sitäkään. Lamotrigin ei auta paskaakaan ja minä haluan elämän.

Tuntuu niin surkuhupaisalta, että jos hetken mulla sattuisi menemään hiukan paremmin, niin "kehitän" niitä ongelmia sitten vaikka sattumalta ja tyhjästä: juuri silloin saan flunssan, vatsa heittää kuperkeikkaa, saan yllätys ison laskun, läheiselle tapahtuu jotakin tai vaikka vain kaikki elektroniikkalaitteet tekevät tenän yhtä aikaa. Tämä ei ole enää luulotautista kuvittelua. Tämä on ärsyttävää todellisuutta: tämä maailma ei sovi minulle, enkä minä sille. Niih.

Eilen en juuri noussut sängystä. Kerroin miehellekin että on paha olla. Tänään raahauduin nukkumatta kirppikselle, ettei menisi taas samaan saamattomuuteen. Olin kuumeinen ja väsynyt, mutta tein mukavia löytöjä. Nautin miehen läsnäolosta. Mutta nauttisin vieläkin enemmän kun olisin virkeä ja voimissani. EiPystyYmmärtämään, miten tämä"edistynyt" sivilisaatiomme ei kykene parantamaan edes yhden pienen ihmisen unen laatua. Voivottelua olen kuunnellut jo puolitoista vuotta. Kuinka kauan keho kestää tällaista rääkkiä?

Sylissä. Rakastettuna. Turvassa. Minuna, itsenäni, häiriöisenä ja sairaana. Hyväksyttynä. Onnellisena. Niiiiiin onnellisena.

Käymme Miehen kanssa sukulaisilla. Katsomme elokuvia. Painaudumme toisiamme vasten. Odotamme tulevaa.

Yksin. Sairaana. Masentuneena. Väsyneenä. Minuna, itsenäni, häiriöisenä. Itseäni hyväksymättä. Kuolemaa kaivaten.

En edelleenkään nuku. En ole nukkunut kohta puoleentoista vuoteen. Syön liikaa. En tunne itseäni. Olen surullinen. Syön lääkkeitä. Tunnen huolta muista, haluan lakata olemasta minä.

Miksi miksi miksi miksi miksi?! Minä haluan elää. Minä haluan olla. Minä haluan parantua. Pakene surumieli, hävitkää helvetin piinaajat, kaikkoa masennuksen alhomieli! Haluan pitää itsestäni, haluan rakastaa elämää, haluan suunnitella tulevaisuutta ja haluan haluan haluan haluan lopettaa ikuisen murehtimisen ja huokua rauhaa ja seesteisyyttä.

Vittumainen on tämä elämä: nauraa päin kasvojani, pirulainen. Ja sitten ovat ne, jotka eivät koskaan edes voi pahoin...Kyllä, olen kateellinen ja katkera.

Hämmentää, ihan pirusti. Syöksyn edelleen valtavista onnen tunteista valoakin nopeammin tuskan ja pelon syövereihin. Uuden lääkkeen piti tasoittaa tunnemaailmani vaihteluja; näin ei ainakaan vielä ole käynyt. Elämä on yhtä aikaa ihanaa ja hirveää, rakkautta ja halua kuolla. Miehen kanssa olen onnellisempi kuin kenenkään koskaan, nauran ja olen ihan rehellisesti, OIKEASTI, iloinen, hämmentynyt, jännittynyt, rakastunut. Puhumme kaikesta. Opettelemme yhdessä elämään. Mutta...toisena hetkenä olen yksin. Itsetuntoni laahaa pohjalukemissa. Kyttään vainoharhaisena ihmisiä ja heidän muka-tuijottavia-katseitaan. Arastelen kävellä yksin kaupungilla. Turvaudun ruokaan entistä enemmän. Masentelen, ahdistelen ja pelkään. En nuku, en edes miehen kanssa. Rauhoittavia kuluu ja useampana kuin yhtenä päivänä olen jälleen miettinyt helppoja ratkaisuja: pilleripurkki kurkusta alas, junan alle tai jotakin muuta yhtä fiksua. Ei tarvitsisi huolehtia enää mistään. Ei edes siitä, kelpaako oikeasti vai onko kaikki illuusiota. Ei tarvitsisi kestää näitä edestakaisin seilaavia mielialoja. Ei tarvitsisi mitään.

Hämmentää siis ihan pirusti. Rakkaus on minulle elämäntarkoitus. Mutta että kun sekään ei tunnu riittävän. Olenko viallinen? Koitan miettiä miestä, olemme tässä yhdessä ja täysillä mukana. Minun on siis pärjättävä. Minun on pärjättävä. Minun ON pärjättävä.

Olen itseni pahin vihollinen. Myrkytän oman mieleni, joka taistelee halusta elää ja olla. Olen mennyt paljon eteenpäin, mutta samalla laahaan paikallani. Kesät toistavat itseään. Odotan jo syksyä. Fyysiset kivut eivät yhtään auta asiaa.

En tiedä mitä ajatella. En olisi halunnut tästäkään kirjoituksesta näin negatiivista. Onhan minulla nyt paljon hyvääkin. Voiko ihminen olla luonnostaan taipuvainen surumielisyyteen, vai onko depressio niin voimakas tauti, ettei sitä kitke mikään?

Pelottaa käyttää näin paljon lääkkeitä. Haluan takaisin siihen juhannuksen olotilaan, jolloin olin melkein normaali. Haluan oppia elämään, vaikka toinen Emmi mielessäni toista huutaisikin. On vaan niin hemmetin helppoa tässä maailmassa jättäytyä, unohtua kansiohin, mielistellä tiensä oman onnensa nojaan. Peruin tältä viikolta psykon, koska en päässyt ylös sängystä. Ja siihen tyydytään. Eipä ketään tulla kotoa asti hakemaan...

Mies sanoi, että on ihanaa nähdä kun olen aidosti onnellinen ja iloinen. Että kyllä sen huomaa. Ja niin minä hämmästyksekseni huomasin, että niinhän se oli: hänen seurassaan minä oikeasti olen niin onnellinen, että voisin pakahtua. Luonnollisempaa kuin koskaan. Kauniimpaa kuin koskaan.

Ja silti minä olen niin rikki. Mikä mättää?

Olenhan minä mennyt ja vipeltänytkin. Olen ollut sosiaalinen ja käynyt riennoissa. Olen ollut paljon viime aikoina. Ja se väsyttää. Koitanko vain alitajuisesti jälleen palata siihen tuttuun ja turvalliseen synkkyyteen, joka on ollut osa minua ja identiteettiäni jo kymmenen vuotta? Enkö voisi sallia itselleni mahdollisuutta pelastua? Enkö voisi vihdoin nauttia niistä hämmentävistä ilon, riemun ja yhteenkuuluvuuden tunteista, joita olen saanut kokea ja nähdä viime kuukausina? Että tällaistakin elämää on, ja se vieläpä on sitä ihan oikeaa elämää, ei tällainen itsesäälissä ja paskassa kieriminen, joka minulle on niin tuttua.

 Täältä.

Rauhoittavat ovat loppu, juuri nyt! En saa nukuttua ja unilääkkeet vievät muistin. Fysiikka oireilee stressiin. Syön, kun en muuta osaa. Tärkeys rauhoittelee. Ja nukkuu kun minua valvottaa. Mutta minä selviän. Minähän selviän reissusta!

Epävarma minä kysyy, olenko juhannuksen jälkeen enää parisuhteessa? Voi paska tätä kirottua huonoa itsetuntoa ja omaa alemmuutta korostavaa jämähtänyttä ajatusmaailmaa.

"-Nyt minua alkaa nukuttaa, sanoi Muumipeikko. - Yhdeksän kukkaako meidän piti poimia?

- Yhdeksän, sanoi Niiskuneiti. - Ja lupaa, ettet sano enää sanaakaan.

Muumipeikko nyökkäsi juhlallisesti. Hän viittoili kauheasti, ja se merkitsi "Hyvää yötä, tapaamme huomenna", ja sitten hän tassutteli kasteenmärkään ruohikkoon.

- Minäkin tahdon poimia kukkia, sanoi Vilijaana ja tuli nokisena ja iloisesti loikkien ulos savusta. - Minä olen mukana kaikissa taikomisissa! Osaatko muuta?

- Minä tiedän erään hurjan kaamean juuhannusyön taian, Niiskuneiti kuiskasi. - Mutta se on sanomattoman kammottava.

- Tänä yönä minä uksallan mitä tahansa! reimuitsi Vilijaana ja kilisytti ylimielisesti  kulkustaan."

(Tove Jansson: ote kirjasta Vaarallinen juhannus)

Minä selviän, ja siitä tulee hauskaa!

 Täältä.

Kuin katsoisi kaleidoskooppiin, pyörittelisi sitä kauniista kuvioista mystisiin ja sitä kautta synkempiin. Kaikki muuttuu nopeasti ja soljuen, koskaan ei tiedä, mitä seuraava käännös tuo tullessaan.

Olen hämilläni. En minä odottanutkaan (viisastuneena), että rakkaus minut parantaisi kokonaan. Niin, olen todellakin edelleen ja hämmentävästi rakastunut; aikana jona sitä en olisi odottanut. Koen valtavia onnen pyrähdyksiä, sydän lepattaa ja kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Toisen syli ja hymy sulattavat. Kaikki tuntuu...paremmalta kuin koskaan. Hengitän häntä ja hänen viestejään. Häntä ja arkea hänen kanssaan.

...Ja toisaalla on tämä paha olo, masennuksen perkele, joka ei ole jättänyt minua rauhaan kohta kymmeneen vuoteen. Miten se luikerteleekin paratiisin porteista sisään ja myrkyttää kaiken kauniin ja sen mahdollisuuden onneen ja tulevaan, jonka jo pikkuhiljaa annoin hiipiä mieleeni! Yksin on paha olla. Olen lihonut monta kiloa pelkästään sen vuoksi, että ahdistuksen hallintakeinoni ovat edelleenkin kovin yksioikoisia. Mikä minua ahdistaa? Ei parisuhde, sen minä haluan, varsinkin tämän suhteen. Mikä saa minut yhä enenevissä määrin turvautumaan taikanappuloihin, jotta voisin nukkua edes osan päivästä pois. Fyysiset kivut ovat nekin tulleet takaisin edelliskesän voimalla. Öisin en edelleenkään nuku, ja sitten päivät nukun nappuloilla. Odotan ja hengitän vain toista ihmistä, hänen paluutaan töistä, hänen viestiään, hänen minut tällaisena viallisena hyväksyvää lempeään. Yksin olen vajaa ja kyvytön elämään.

Pelottaa jo syksy. Raha-asiat ovat päin prinkkalaa ja laitokset tenttaavat, koska aion tietää elämäni suunnan ja tulevan rahatilanteeni. Niinpä niin, sen kun tietäisi. JOS saan myönteisen päätöksen kuntoutustuen jatkosta. JOS pystyn saattamaan opintoni syksyllä loppuun. JOS jos jos. Ja mitä sitten? Olenko ensi vuonna työkykyinen? Tutkinto kourassa mutta kyvytön kestämään kahdeksan tunnin työpäiviä ja normaalia elämää? Olenko eläkkeellä? Terveempi vai sairaampi kuin nyt?

Olen siis hämmentynyt. Kääntelen kaleidoskooppiani ja välillä hehkun intoa ja uskoa tulevaisuuteen, toisella hetkellä taas käännän esiin itseni väärän puolen.

Eniten minua ärsyttää, etten vieläkään jaksa tehdä mitään niistä asioista, joista nautin.

 Täältä.

Täältä.

Rinnassa pääsky

kantapohjissa kutina

Levottomuuteni vaatii päättymättömän pellon

ilman raja-aitoja.

Kunpa osaisi purkaa sen

    kahlita

       päästää vapaaksi

Eikä tempoa itse oman mielensä

kiristävissä suitsissa.

Pääskylle tekisin pesän,

laskisin linnun mättäälle.

Kahtapohjilla seisoisin lempeästi,

kutittelisin varpaita niiden sijaan.

Tule sinä,

tule sinä, ja poista levottomuuteni riimu.

Poista se hellästi ja hiljaa,

rakenna aita minun

ja pääskyni väliin.

Tule,

tule jo.

Diagnoosit B-todistuksessa pysyivät samoina. Testeistä ei siis ollut hyötyä, ainakaan lääkityksen osalta. "Univaikeudet hankalia. Lääkitysten suhteen jatkuvasti ongelmina sivuvaikutukset ja huono vaste." Oikeastaan jotenkin voisin kestää jo tämänkin, yksinäisten päivien ongelman, mielekkyyden korvaamisen ruoalla. Onhan minulla ainakin vielä joku, jota ajatella. Kuinka kauan? Se on aina mielessäni. Mutta vielä ainakin. Mutta että tämä väsymys, tämä nukkuminen. En muista nukkuneeni kunnolla puoleentoista vuoteen. Lääkkeillä se ei ole sama asia. En voi ymmärtää, että tässä "kehittyneessä" länsimaailmassa, ei pystytä saamaan ihmistä nukkumaan!

Kesä on tyhjä. Elän pilkahduksista. Koitan jaksaa uskoa. Suunnittelen opintoja syksyllä. On pakko parantua. Edes sen verran, että jaksaisi olla ja elää. Olen sen itselleni velkaa.

"-Mitäs tämä? virkkoi Pantteri. - Tämähän on erinomaisen hämärä ja kumminkin ihan täynnä pieniä valon palasia."

(Ruyard Kipling: Norsunlapsi ja muita veikeitä juttuja)

Välillä olen niin onnellinen, että voisin pakahtua. Mutta odotan vain pahinta, ja kuinka se taas sattuu. Pelkään edes voida paremmin.

 täältä

Minä olen rakastunut.

Kun olen yksin, teen henkistä fyysistä väkivaltaa itseäni kohtaan. Haluan herätä hänen lämpimästä turvallisesta sylistään, jotta vain joskus voisin tuntea itseni kaiken tämän arvoiseksi.

En tiennyt että tällaista tunnetta edes on. Minun on alettava terveeksi.

Kirjoitin teille pitkään ja hartaasti. Kadotin sen. Eikä minulla ole voimia tehdä sitä nyt heti uudelleen. Tiivistän asiani siis mahdollisimman hyvin...

Rakkaat, kiitos huolenpidostanne ja kyselyistänne. Toisaalta se oli hyväkin, koska huomasin kuinka hyvinvoinnistani huolehditaan jopa täällä blogistaniassa. Toisaalta tunnen syvää katumusta ja vihaa, että jätin teidät tällä tavalla pelkäämään ja odottamaan pahinta. En voi kuitenkaan muuta kuin pyytää anteeksi.

Minä en päättänyt lakata kirjoittamasta. Yhtenä päivänä elämä vain päätti, että minä en pysty. En pystynyt käymään täällä omassa blogissanikaan tulematta huonovointiseksi. En pystynyt kommentoimaan teidän tärkeiden omia blogeja. Kaikki tuntui hyvin...epätodelliselta. Olin jumissa ja sekaisin. On tapahtunut paljon, liikaa. Olen juossut hypomaniasta ahdistuksen kautta masennukseen ja syömisongelmiin ja takaisin. Kaikki alusta ja yhtä aikaa. Olen löytänyt rinnalleni tärkeän ihmisen, jonka olemassaolon, varsinkin meidän yhdessäolomme, kyseenalaistan jokaikinen päivä: miksi minun kanssani, en minä sinua ansaitse, milloin sinä huomaat, etten ole sen arvoinen? Ja silti minulla on parempi, turvallisempi ja luonnollisempi olo tässä suhteessa kuin koskaan. Ja onnenhetket, nekin ovat tulleet tätä kautta. Viipyen, vieraillen, mutta hetkeksi ainakin piipahtaneet.

Toisaalta voin jälleen huonosti. Se oli odotettavasi hypomaanisen kauden jälkeen. Itkettää. Masentaa. Syömisongelmat kiihtyvät. Hyperventilaatiokohtaukset voivat tulla yllättäen tuttujenkin ihmisten seurassa. Eikä mikään todella huvita.

Silti minä olen löytänyt musiikin uudelleen, elokuvat uudelleen, olen jälleen vaiheessa, jossa olen riippuvainen sosiaalisista suhteista, ja minulla on tämä tärkeä ihminen. Etkoilla istuin ystävän WC:ssä ja itkin, miksen koskaan voi olla onnellinen, vaikka edellytykset siihen olisivat. Mistä se masennus aina tulee ja taltuttaa, pilaa kaiken?

Päivitystä: Minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Minulla on edelleenkin toistuva vaikea masennus hypomaanisilla kausilla, syömishäiriö, masentunut ja vaativa persoonallisuus, oireita pakko-oireisesta ja muistakin persoonallisuushäiriöistä sekä paniikkihäiriöstä. Olen kunnolla diagnosoimaton vaikea yksilö. Eikä sillä niin väliä olisikaan, olin vain vihdoin halunnut masennusdiagnoosin ulkopuolelta AUTTAVAN lääkkeen. Haluaisin että joku katkaisisi tämän huonon ja vähemmän huonon kierteen. Antaisi olla onnellinen.

Lamotrigiini. Siinä ainoa mitä kuukausien kokeiden jälkeen minulle kyettiin kokeiluun antamaan. Terapiaryhmä oli fiasko, mutta siitä huolimatta pyysin pääsyä kesän ryhmään, koska en muuten usko säilyttäväni tätäkään järjen hiventä, mikä minulla nyt on.

Ehkä yksi asia on muuttunut: vaikka masennus koittaa vakuuttaa minulle kuoleman olevan parasta, minä yritän taistella sitä vastaan. Koska rakkaus voi sittenkin olla voimakkaampaa ja koska ehkä minun on tehtävä tästä elämästä joka minulle on annettu, edes sellainen, jonka kanssa voisin elää ja olla.

Lupaan kirjoittaa tästä lähin taas tapani mukaan säännöllisen epäsäännöllisesti. En ole vielä valmis luopumaan tästä yhteisöstä ja teistä kaikista.

"Mutisee itsekseen kuten yksinäiset tekevät
Ikävöi edelleen. Ketä? Mitä?
Nauraa kouristuneesti kun halu purra käy liian suureksi
Rakastaa silmät tiukasti ummessa
Tuntee saaneensa kalan ruumiin, kidukset, suomut
Puolella sydämellä tekee kaikkensa
Epäonnistuu oleellisessa
Ei osaa elää rakkaittensa kanssa eikä heitä ilman
Vetelehtii ruhoineen asiaankuulumattomissa paikoissa
Uneksii vetureista jotka seisovat höyryävinä talviyössä. Lumesta
Puhuu harvoin, kuuntelee harvoin, on kuuntelevinaan puhuvinaan
Pelkää suuria koiria, käy niiden kimppuun unissaan
Vaivaantunut etuoikeuksistaan, omantunnonnarkomaani
Kuvittelee kaikkivoivasti että vain kärsimys antaa oikeuden elää
Pakonomaisen velvollisuudentuntoinen, pohjimmiltaan asosiaalinen
Puoliksi sulkeutunut yhdistysihminen, kokousuneksija
Luulee kaikkien jotka luulevat olevansa oikeassa juuri siksi olevan väärässä
Vaatimaton tukahduttavalla tavalla
Aavistaa useimpien olevan kuin hän, on siksi epäluuloinen
Makaa valveilla öitä käsi elimen ympärillä
Järkyttyy vääristä asioista väärään aikaan väärällä tavalla
Salaisia monologeja Albert Schweitzerin kanssa salaisissa huoneissa
Kuultu sanovan: toverit, älkää nukkuko ennen kuin olette ottaneet unitablettinne
Kompastuu toisinaan, kaatuu, näkee äkkiä, iloitsee maan kauneudesta
Pitää eläinrakkautta heikkoutena"
(Claes Andersson)

Ei minulla ole tänään mitään sanottavaa. Onko koskaan? Muut sanovat sen paremmin.

Hei rakkaat. Paljon olette kommenteissanne spekuloineet terapiaani ts. sen olemattomuutta. Johannekselle vastaan, että ilmeisesti paikkakunnan vaihdolla ei olisi kohdallani merkitystä, tai niin minun on annettu ymmärtää. Edellisessäkin kaupungissa kohtasin samanlaisen vastauksen Kelan terapian saantimahdollisuuksiini. Ja kaiken lisäksi minä rakastan tätä kaupunkia. En jaksa taas muuttaa ja todeta pettyneenä, ettei paikanvaihdos ratkaise mitään.

Kysehän on siis siitä, että Kela ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä myönnä terapiaa "liian sairaille", vaan pitäisi olla jo kuntoutumisvaiheessa (johon näemmä en koskaan pääse). Ja pelkkä Kelan terapian hakeminen on itsessään niin suuri ja työteliäs prosessi, että en halua turhaan yrittää jaksaa kaikkea sitä ruljanssia läpi. Jos jo useampikin lääkäri on sanonut, että Kela ei mitä luultavammin tule terapiaa edellä mainituista syistä minulle myöntämään, niin ei tunnu olevan mitään syytä sitä sitten edes hakea. Pettymys olikin ehkä suurin, kun minulle tosiaan oli jo luvattu psykiatrian polin sisäinen psykoterapiasuhde, joka peruttiin aivan viime metreillä, juuri kun olin alkanut elätellä pientä toivon kipinää. Syksyllä siis sitten on seuraava mahdollisuus, ja sekin vain mahdollisuus.

Tällä hetkeni hoitoni rajoittuu siis psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa käytäviin keskusteluihin, jotka junnaavat samaa rataa, ja joita ei ole niin tiheään tahtiin kuin toivoisin. Psykiatri itse ei koskaan anna minulle aikaa, käskee vain soittamaan, jos on jotakin asiaa. Kolme viikkoa sitten otinkin sitten luurin käteen ja vaadin itselleni ajan kyseiselle lääkärille, koska maaninen vaiheeni ei ota laantuakseen. Loppuviikosta sitten nähdään, onko siitäkään ajasta mitään hyötyä. Näin vuoden kinuttuani terapiaryhmään pääsyä, olen myös vihdoin pääsemässä kuntoutustarpeita arvioivaan ryhmään, joka tosin alkaa vasta toukokuussa.

Mutta se siitä. Toivottavasti vastasin joihinkin kysymyksiinne. Juuri tänään olin psykolla (sairaanhoitajani siis) ja keskutelut kulkivat juurikin samaa rataa kuin ennenkin. Jos nyt rehelliseksi ryhdytään, niin ihme kyllä, olen KAI voinut hiukkasen paremmin kuin vähään aikaan. Tai ainakin olen työntänyt kaiken pahan taka-alalle. Oma ruumis on edelleen yököttävä. Haluan että joku koskettaisi minua, koska itse en siihen pysty. Elämäni Mies sai minut jälleen viikonloppuna itkemään yksinäisyyttä, johon tunnun kuristuvan kuihtuvan ja kuolevan ihan oikeasti ja vääjäämättä. Paljon on huolia ympärillä ja tunnen itseni itsekkääksi, kun en osaa enkä voi auttaa rakkaita.

Olen oikeastaan ihan sekaisin. Tiedän, että ympyrää mennään. Näin se menee aina: depressio, maaninen kausi, "muka parempi" kausi (joka oikeastaan on valheellista silmien ummistamista) ja sitten ollaan taas pohjalla. Nukun jo taas useimmiten ilman lääkkeitä, nukun paljon, pitkään ja päiväunia päälle. Ja olen tavattoman uupunut. Ja minä kammoan tätä kevään valoa. Minä kammoan tätä teennäistä aikaa, jolloin kaikki pitäisi olla hyvin, eikä kuitenkaan ole. Vai onko? En minä tiedä. En osaa enää arvioida mitään itseeni liittyvää. En pysty olemaan objektiivinen. En pysty olemaan onnellinen. En pysty olemaan kuin ääripäitä joka asiassa. Ei taida olla mitään järkeä tässä.

 Täältä.

Voi, mistä kaikesta voikaan tuntea syyllisyyttä, ihan itselähtöistä. Se kuluttaa. Se antaa lisää hyviä syitä vihata itseään:

- Syön liikaa. Juon liikaa. Liikun liian vähän.

- Olen niin väsynyt, että silmiin sattuu, mutta en jaksa pestä pyykkiä, siivota enkä tehdä mitään muutakaan.

- En osaa auttaa ketään.

- Kulutan liikaa luonnonvaroja ja energiaa.

- Olen syntynyt "etuoikeutettuun" rotuun, olen valkoihoinen keskiluokkainen ja fyysisesti melko terve. Ja valitan ja ryven itsesäälissä. Ihan kuin muilla olisi asiat jotenkin paremmin.

- En tee mitään, mitä minulta voisi olettaa. Teen kaiken väärin. Olen väärin. Elän väärin.

- Rakastun väärin ihmisiin. En päästä irti. Roikun.

- En pääse irti katkeruudestani.

- En tee mitään mitä oikeasti haluaisin.

- En voi olla onnellinen, vaikka minulla pitäisi olla kaikki hyvin.

- En ansaitse läheisteni rakkautta.

Mitä tästä tulee ikinä koskaan milloinkaan, apua apua häh?!

Ja ihan vain havaintona: miten VOI olla mahdollista, että ylimmän kerroksen pariskunta ei tajua, että heidän kyseenalaiset seksielämän äänensä kuuluvat jokaiseen talon kerrokseen, kellarikerrosta myöten...en voi olla ainoa, joka sen on huomannut, sillä kommentteja on tullut sieltä täältä. Yh, näin yksinäisenä se on epämiellyttävää....

p.s. Enkä ole kateellinen: seurustelevanakin olimme taatusti hiljaisempia. Prkl.

Fluoxetin saa minut näkemään painajaisia jatkumona joka yö. Viime yönä minut sekä vangittiin, raiskattiin, huomauteltiin painosta ja epäonnistuin opinnoissa. Ja lisäksi huolehdin ystävän hyvinvoinnista ja sain kaiken muunkin epäonnistumaan. Heräsin väsyneenä. Ja hikoilen jälleen lääkkeiden takia lakanat märiksi kuin suuri pieni porsas. Ei lääkäri välitä. Tänään soitin: sain ajan parin viikon päähän. Jei. En ole akuutti. Psyko taas jää kolmen viikon lomalle. I-ha-naa...

Minä olen ihan hirveän väsynyt. Ja samaan aikaan yritän tehdä miljoonaa eri projektia yhtä aikaa, joita en menneenä depressiokautena tosiaan edes pystynyt ajattelemaan. Nyt tuntuu, etteivät tunnit riitä. Ruoka on ongelma. Väsymys on ongelma. Mieliala on ongelma. Kaikki on ongelmaa yhteensä ja erikseen. Voisinpa jäädä jonnekin istumaan ja istua siinä kunnes kuolisin.

Ystävälle soitin sairaalaan, vaikka olin itse rikkipoikkipuhki. Soitin läheiselle vointia kysellen, vaikka itseä itketti ja väsytti ja vitutti. Lähetin kortteja, paketteja, posteja sinne tänne tuonne, vaikka itse haluaisin, että joku tulisi ja tekisi minulle ihmeparannuksen.

Hitto kun väsyttää. Ja huomenna bileet. Pakko mennä, koska tätä läheistä en näe sitten pitkään aikaan...

Minä en pidä elämästä yhtään. En sitten ollenkaan.

- Psykolla väänsin jälleen itkua, kun en kuulemma saa talon sisäistä terapeuttia ennen kuin syksyllä. "Mutta eihän siihen ole pitkä aika! Laske vaikka!" Haista sinä nainen kuule...kukkanen!

- Ensi viikolla toimintaterapeutin haastattelu sentään. Ensimmäinen niistä kolmesta yksilöhaastattelusta, jotka vaaditaan päästäkseni kuntoutustarpeita ja -keinoja selvittävään ryhmään.

- Olen nyt täysin vakuuttunut, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö pelkän vakavan masennuksen sijaan. Läheiset ovat olleet myöntyväisiä samansuuntaisiin mielipiteisiin.

- Olen rikkipoikkipuhki, koska en juurikaan nuku, kun puuhaan ja kulutan kaikki rahani kaikenmoiseen turhaan, eli jos kohta depressiokausi ei ala, olen luultavasti pian koditon pummi.

- Kysyin mahdollisuudesta sähköhoitoon, vaikka suljetulla ollessa sähköhoidosta juuri tulleet potilaat näyttivät pelottavan "tyhjiltä". Ei se olotila tietenkään kestänyt kauaa. Mutta: sähköhoito tuntuu silti pelottavalta, mutta onko se viimeinen mahdollisuuteni?

- No mulla on sitten sairaalakausieni vuoksi näköjään sitten todellakin resistanssi myös Diapameihin. Jeejee. Kaksi pamia vetäisin, mutta mitään vaikutusta ei tullut, vaan aloin sisustaa kotia, kehittelemään taluluja, ruuvaamaan naulakoita seinään, käymään ostoksilla (kuinkas muuten?).Voitaisiinkohan vihdoin siirtyä takaisin Opamoxeihin, kiitos?!

- No nyt sitten muuttaakin kaksi läheistä kaupungista pois. Voi kakka (näin kauniisti sanottuna), eihän täällä ole kohta enää ketään eikä mitään minulle?

- Maanisuudesta huolimatta ei se ahdistus, eikä surumielisyys ole mennyt pois. Tänään itketti pitkästä aikaa kun tulin psykolta, koska tuntui niin lohduttomalta. Tässä on vuosi jo soudettu ja huovattu, ja hemmetti sentään "eihän sinne syksyyn niin pitkä aika ole. Ehkä sitten sitä terapiaa voit saada".

- Jee! (ironiaa, jos joku ei tajunnut)

- Nyt aion katsoa leffan, syödä, koska en ole syönyt koko päivänä ja tehdä käsitöitä. Alkuviikon olenkin mukavasti buukannut täyteen tekemistä, että ei tämä tästä ainakaan ihan vielä laannu...

Hei, mulla oli lauantaina hauskaa! Kuvitelkaa. Tosin tuskin olisi ollut, ellei kuningasalkoholi olisi ollut rentouttamassa ja tekemässä minua sosiaaliseksi...Mutta kuitenkin. Oli juhlat. Ja kivoimmat ikinäOli mulla rauhoittava laukussa kaiken varalta, mutta joinkin sitten niin paljon, etten aikoihin olekaan juonut. Ei paljon rauhoittavia tarvinnut. Ja jaksoin vielä jatkoillekin. Baariin tosin en jaksanut, enkä kehdannut lähteä. Mitä olenkaan kertonut maanisesta jaksostani? En minä tähän muuten olisi pystynyt. Hassua, surullista, epätodellista ja luonnotonta.

Tiedätte kaikki, kuinka bileissä on alussa se vaivaannuttava hiljainen alkujakso, kun kukaan ei vielä ole humalassa. Hymistään ja kysellään kuulumisia. Ja tutustutaan, jos ei ennestään tunneta. Lauantaina silloin kyseltiin työkuulumisia. Mitä kukin, missä, milloin, mitä seuraavaksi? Olin vielä selvinpäin ja heitin suoraan olevani eläkkeellä enkä tekeväni mitään. Ja oli siellä sentään muutama ihminen, joita en ennestään tuntenut. Hassua sinänsä, kukaan ei juurikaan noteerannut asiaa. Ehkä on ihmisiä, jotka ymmärtävätkin.

Heräsin tänään (sunnuntai) klo 15 kaverin soittoon. En ollut tietoinen päivästä tai kellonajasta. Katsoin painoni pitkästä aikaa. Sydän hyppäsi kurkkuun ahdistuksesta. Mutta sitten ajattelin, että paskat siitä. Elämä on kuitenkin paskaa, eipä sillä väliä, jos ei koskaan saa omaa rakasta, jos aina on ruma kuin aasi tai ei koskaan kykene mihinkään muuhun kuin makaamaan kotona ja olemaan saamaton eläkeläinen.

Illalla maaninen puuhaaminen ilmaantui jälleen. Järjestelyä, sähköposteilua, käsitöitä tuntikausia. Katsoin kertaalleen elokuvan Paha maa. Jotkut suomalaisetkin leffat ovat hyviä. Olenko koskaan kertonut mieltymyksestäni melankolisiin, surullisiin ja masentaviin elokuviin? Hah.  En ole syönyt tänään vielä muuta (jos nyt kuitenkin puhutaan sunnuntaista, vaikka kello onkin jo lähes kaksi yöllä) kuin juonut pari siideriä ja syönyt purkin herkkusieniä. Ei ole ollut nälkä. Ihme. Hahaha.

Nyt on vähennettävä alkoholin käyttöä. On pakko rajoittaa viikonloppuihin ja max. keskiviikkoon. En halua alkoholistiksi tai sekakäyttäjäksi (kiitos rauhoittavien ja unilääkkeiden, sekä kauempaa suvusta tulevien geenien). Onneksi on alkuviikoksi tekemistä: Huomenna on psyko, joka toivon mukaan (tai muuten sanon pari rumaa sanaa) on etsinyt minulle niitä mahdollisia terapiaryhmiä ja koittanut saada minulle talon sisäistä terapeuttia, tiistaina on ystävän kanssa sovittua tekemistä ja keskiviikkona illalla yksi projekti. Saa nähdä koska romahdan takaisin pimeään. Ei tätä 24h puuhaamista voi kauaa kestää. Tiedän sen kokemuksesta.

Voi hitto kun oikeasti haluaisin jättää tämän maailman. Mutta en voi. Fear not, siis.

Mä en halua, että kevätkään tulee. Olisi aina pimeä ja turvallinen peittävyys.

Ja voi hitsi kun mä rakastan mun ystäviä ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Pian varmaan itken, kun yksi muuttaa pois. Ja muut asuvat liian kaukana. Kyllä minä olen yksinäinen. Miksi tämä kaupunki ei anna minulle ihmisiä, joiden arvoinen minä olisin?

Kuva täältä: www.nataliedee.com

"Kun ihminen särkyy

ajatukset kaikkoavat hänestä kuin kohmeiset varpuset

Siemenet valuvat hänestä hitaasti ja hän kovertuu tyhjäksi

Se käy niin hitaasti ettei hänen äitinsäkään

ehdi huomata mitään

Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyyneleet

ovat jäätyneet kiinni hänen menneisyyteensä

eikä hän ole kukaan

Me huomaamme vasta kun hänen silmänsä

ovat poissa, katse hyytynyt

Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen

kuin liikkeen omalla voimalla

Kun hän seisahtaa

hänen ympärillään tulee hiljaista

Hän se oli, hän se oli jossa kerran

piili ilon rakkauden yhteenkuuluvuuden

kaikki mahdollisuudet"

(Claes Andersson: Kun ihminen särkyy)

Täältä.

Minun äitini kyllä ehtii ja ehti huomata kaiken. Aikoinaan ja nyt ja aina. Tunnen syyllisyyttä siitä huolesta, jota aiheutan lähimmäisilleni. Minunkin itkuni ovat jäätyneet kiinni menneisyyteen. Ei niitä enää tule, ei yhtä ainoaa. Mutta kun ihminen särkyy, ei sille voi mitään. Reginan sanoin: "Kukaan ei halua enempää sirpaleita."

Täältä.

Voi, ette voi ymmärtääkään, kuinka paljon teidän kaikkien kommenttinne minulle merkitsevät: olivat ne sitten lyhyitä tai pitkiä, samaa mieltä olevia tai  vastakkaisia mielipiteitä. On jotenkin ihanaa ja kaunista tietää, että edes joku oleva ja elävä lukee. Tai vaikka vain virtuaalisesti välittää. Kiitos siis kaikille.

En enää osaa sanoa mania- ja depressiovaiheista mitään. Tänään tiesin jo valmiiksi, ettei minulla ole mitään menoa, ei ketään ketä pyytää kahville tai kaupungille, ei mitään järkevää. (Nukun siis nykyisin jälleen, kun on toistaiseksi unilääkkeitä) vedin siis aamulla herättyäni heti rauhoittavan ja pari unilääkettä, jotta voisin elää päivän pois alta. Näin psykedeelisiä unia, niin todellisia, että ihan oikeasti luulin WC-pönttöni tulvivan ja jonkun käyneen asunnossani rikkomassa tavaroita ja kirjoittelemassa seiniin. Koitin selittää itselleni, että se on unta ja herättää itseni horroksesta, mutta sama toistui ainakin kymmenisen kertaa, ja aina olin epävarma, olivatko tapahtumat totta vai unta. Välillä makasin puolihorroksessa tai hereillä sängyssä. En halunnut nousta. Vastailin tekstiviesteihin horroksessa ja silmät harittaen, niin että viesteihin vastaamiseen kului ainakin viisitoista minuuttia. Puhuin unissani, tiedostan sen. Painajaisia.

Läheinen joutui tänään sairaalaan. Tai meni. Olen onnellinen, että hän on turvassa toistaiseksi. Haluaisin mennä käymään, mutta pääsenkö itse sinne asti?

Nousin sängystä 18.20, siltä varalta, että tuttu tulisi käymään seitsemältä. Ei tullut. Hain kaupasta siideriä ja suklaata. Rasvasin mustelmat ja viillot. Korjasin korun, silitin. Tein jalkahoidon. Jumppasin tunnin. Maaninen tekeminen jatkui siis depressiivisen päivän jälkeen.

Huomenna on onneksi sovittua kaupungille menoa. Asioiden hoitoa. Ostin Piano -elokuvan. Rakastan sitä. Laitetaan kasaan vielä katsomatta olevia elokuvia, joihin haluan keskittyä kun jaksan, samoin kuin kirjakasani kasvaa kasvamistaan. Olen onneksi pystynyt keskittymään käsitöihin. Se on uutta pitkään aikaan.

Tuntuu pakottavalta mennä huomenna mennä ostamaan yksi laukku alennuksesta, kun kerran tulee rahaa tilille.

Ja ystävän ääni tuntui surulliselta ja hieman syyttävältäkin, kun en jaksa lähteä toiselle puolelle Suomea hänen syntymäpäivileen. Rakas lemmikki lapsuuden kodissa on huonossa kunnossa.

Voi paska. Milloin kaikki helpottaa?

Ettei näitä lääkevaihtoja olisi ihan liian vähän, vaihdettiin Seroxat jälleen Seroniliin (onkohan jo neljäs kokeilukerta, sanoin, että jos on jotain pakko olla, niin se vähiten pahin, tosin ei yhtään positiivinen vaikutuksiltaankaan...). Risolid vaihdettiin sitten kunnon Diapameihin, joihin mulla kuitenkin mitä luultavimmin on aika hyvä resistanssi menneiden sairaalavuosien jäljiltä (yhdellä ei ainakaan mitään vaikutusta) ja Lyricaa nostettiin jälleen. Lisää unilääkkeitä. Jeijei. Eli lääkitään, mutta ei auteta. Ja siksi lääkitsen itseäni alkoholilla vähän liiankin usein.

Puhuin läheisen kanssa mahdollisesta maanisesta jaksostani. Hän oli samaa mieltä. Että niitä on ollut ennenkin. Mutta kukaan hoitohenkilö ei koskaan puhu edes bipolaarisuuden mahdollisuudesta. Tänäänkin lähdin lääkepöhnässä kaverin avuksi kaupungille. Hengailin siellä vielä yksinkin. Ostin paidan, vaikka tilin saldo on kohta nolla. Reseptien haku, apteekki, muu asioiden hoito ja kotiin. Suoraan vessan kuuraamiseen: karsin ja siivosin jopa WC:n kaapit ja hyllykön sekä pesin kylpyammeen ja kuurasin lattian. Sen jälkeen vielä tiskausta, maustehyllyn päivitys ja keittiötasojen järjestys, tunnin jumppaus ja käsitöiden tekoa kaiken päälle...Hmm....ja vielä muutama viikko sitten en olisi kyennyt mihinkään näistä? En edes yhteen ainoaan tehtävään? Mikä mania?!

Juon viiniä. Ei tekisi mieli nukkua ollenkaan. Eilinen ilta oli katastrofi. Ei ollut mitään lääkkeitä ja ensin ahmin kaapit tyhjiksi. Poljin stepperiä. Yritin katsoa elokuvaa, tuloksetta. Sitten lähdin maaniselle lenkille klo 01.00 yöllä liian vähissä vaatteissa viiman puhaltaessa kasvoihin. Tulin kotiin ja makasin vessan lattialla kykenemättä itkemään. Sitten kiipesin sänkyyn pipo päässä ja nukahdin. Herätäkseni siis ystävän soittoon ihan liian aikaisin.

Soitin aamulla lääkärille saadakseni lääkkeitä. Ja kaikki näyttää kuitenkin ja kaiken kaikkiaan ulospäin hyvältä. Panostin hiustenlaittoon normi ponnarin sijaan, meikkasin, puin hameen ja sukkahousut ja lähdin viimaan avustamaan ystävää makutuomarina. Ja apteekissakin minä hymyilen, olen ystävällinen, nauran. En enää tärise ja pelkää katseita. Olen lihonut joulusta puolikymmentä kiloa. Eilen lenkillä katselin junarataa, autotietä, siltoja. Ei, ei, ei. Minä olen luvannut rakkailleni ja tämän lupaukseni minä pidän.

Ystävä sanoi, että näytän aina niin tyylikkäältä. Ha. Haha. En voi uskoa, kun sisällä myllertää niin kovasti.

Takaraivossa jyllää ajatus opinnoista. Muutama kuukausi, sitä se enää olisi. Mutta en pysty, en lääkärin enkä itsenikään mielestä. Mutta että pitäisi ilmoittaa opettajalle, opinto-ohjaajalle, sopia opintolainojen maksuista, elättää itsensä, olla vähemmän epäilyttävä naapuri...kaikki tämä. Ja ystävät/kaverit elävät, ovat, saavuttavat, kokevat, tuntevat. Voi paskan paska.

Jos tämä maaninen kausi kestää vielä kauan, joudun pyytämään rahaa vanhemmilta. Ja sitä olen välttänyt. Tiedän että he myisivät vaikka talon altansa vuokseni. Mutta minä olen aikuinen, ja minä selviän.

Viimeksi psykotädillä sanoin, että haluan diagnoosini tarkistettavan. Nytkin tuntuu olevan meneillään lievä maniakausi: joka päivä pitää ostaa kaikkea, ihan turhaakin. Rahat on  vähissä ja olen ostanut vaatteita kirpparilta, sisustustavaraa, viherkasvin ja leffoja. Voisiko minulla todella olla lievä kaksisuuntainen mielialahäiriö?

Yleinen ahdistuneisuushäiriö on minusta ollut minulla niin selvä, etten ymmärrä, ettei sitä ole koskaan diagnosoitu. No, ovathan ne vain sanoja paperilla, mutta lääkitys voisi olla eri. Uusi rauhoittava on sanalla sanottuna paska. En jaksaisi taaaaas soittaa lääkärille ja valittaa lääkkeistä.

On turhauttavaa ja kauheaa, kun niin moni läheisistä voi huonosti.

Ihme kyllä, viikonloppu on mennyt siedettävästi, vaikka lähes yksin. On ollut projekteja pitämässä minut kiireisenä, viiniä on mennyt rauhalliseen tahtiin. Itseinho on puolestaan ollut maksimissa, mutta koitan unohtaa sen. Kokeilen uusia vaatetyylejä, koitan tehdä asioita joista pidän. Niin kauan kuin jaksan. Tiskit ovat tiskaamatta. Lattiat imuroimatta. Ja vessa pesemättä.

Ja alan tottua ajatukseen ikuisesta eläkkeestä. En tiedä onko se hyvä vai paha ajatus...

Keskittymiskyky on edelleen nolla. Luen sivun kerrallan. Leffoja en katso senkään vertaa, vaikka melkoinen kasa olisi vielä katsomatta.

Edelleen tuntuu, etten halua olla. Mitä se sitten tarkoittaakaan, onko sillä vaikutuksia tekoihin, sitä en tiedä?

Haluaisin olla jotain, mitä joskus ennen olin...

Minä en pidä  hautausmaista. Ja silti olen minäkin kävellyt Hietaniemen hautuumaan kamaria niin lukuisia kertoja. Katsellut muovin alle säilöttyjä kuvia menehtyneistä rakkaista. Lukenut hautakivistä kuuluisten suomalaisten nimiä. Minä en pidä hautausmaista. Kuoltuani haluan tuhkauksen. En tiedä, kuulunko silloin enää kirkkoon. Äidille olisi kova pala haudata minut jonnekin muualle kuin pyhään maahan.

Todellisuudessa pelkään kuolemaa. Vaikka niin paljon haluaisin olla olematta. Ne kerrat kun olen käynyt kuoleman portilla, olen huomannut haluavani elää. Vaikka syytä en tiedä. Onko se pelkoa tuntematonta kohtaan? Onko syytä elää tällaista elämää? Luin juuri lehtijutun, jossa lääketieteellisesti kuollut, mutta kuolleista herännyt nainen kertoi, ettei ollut nähnyt mitään valkoista käytävää, valkoista valoa tai muuta vastaavaa. Hän oli tuntenut vain käsittämätöntä rauhaa. Ei pelkoa, ei mustaa, vain rauhaa ja tyyneyttä. Olen kerran ottanut vastaan viimeisen ehtoollisen; minun piti kuolla. En kuollut. Pitäisikö kiittää jumalaa? Jumalaa, johon en enää voi uskoa. Pitäisikö olla onnellinen? En minä tiedä. En minä tiedä enää mistään mitään.

Tänään tapahtui ihme. Ehkä eilinen raivoaminen ja itkeminen psykolla oli edes jonkin arvoista: sain ajan toimintaterapeutille. Parin viikon päähän, mutta kuitenkin. Kävin vaa'alla sitten kolmeen kuukauteen. Sen jälkeen vedinkin rauhoittavia ja unilääkkeitä putkeen ja hain siideriä. En voi uskoa koskaan olevani kenenkään toisen ihmisen arvoinen, että kukaan löytäisi minusta elämänkumppania ja rakastettua, rakastaisi minua tällaisena virheineni kaikkineni. Olen niin sekaisin uskoni, ruumiini, ajatusteni ja elämäni kanssa, että mitä tahansa voi tapahtua.

Voinko olla oikeutetusti peloissani, vaikka en tiedä mitä pelkään? Elämää, kuolemaa, vai tätä lilluvaa olemattomuutta?

p.s. Allekirjoittakaa vetoomus eläkeiän nostoa vastaan. En ymmärrä, mikä tätä maailmaa vaivaa? Eikö nautinnolle anneta koskaan mahdollisuutta...?

"No nyt kävi vähän kehnosti (kuinkas muuten...), terapeutti jota sinulle oli kaavailtu, joutuikin ottamaan akuutisti toisen potilaan, ja vasta syksyllä olisi tilaa uusille potilaille."

Juu, että sitten odotellaan syksyyn vai. Eipä tätä toistuvan masennuksen vaikea-asteista jaksoa olekaan jatkunut kuin jo viime keväästä asti, ja unilääkkeitä ja rauhoittavia on vedetty siitä asti päivittäin. Thanks a lot.

"No jos kuitenkin hakisit sitä Kelan terapiaa (vaikka juuri viime kerralla sanoin että sitä sinun ei kannata hakea ja kaksi lääkäriäkin ovat sitä mieltä, ettei sitä minulle myönnetä)".

No en kyllä hitossa sitten ala siihen prosessiin, kun onnistumisprosentti on nollan luokkaa ja voimat eivät riittäisi edes terapeutin etsimiseen.

"Ai ettäkö ryhmäterapioita tai kuntouttavia ryhmiä? Minulla oli sellainen käsitys, että sinä et ryhmiin halua."

Niin, itsehän minä kesällä jo kysyin, että olisiko minulle sopivia ryhmiä tarjolla, että saisin päiviini edes jotain rytmiä, mutta sehän tarkoittaa psykokielelle käännettynä, etten minä ryhmiin halua.

"No kun et sinä sinne syömishäiriökeskukseenkaan halunnut, eikä meillä ole kykyä auttaa sinua."

Juu, itsehän ette antaneet minulle maksusitoumusta sinne, vaikka itse pyysin. Eläkkeellä ei itse sellaisia maksuja makseta.

"No ei me nyt kuitenkaan tässä olla luovuttamassa."

No mitäköhän hittoa tämä sitten on, kun ei tarjota kuin lääkkeitä lääkkeitten perään (toimimattomia) ja hoitoa koitetaan sysätä muualle, koska vastuu kroonikosta on saatava toisaalle.

"Kyllä minä koitan kovasti eläytyä tähän sinun olotilaasi, että päiväkin voi olla liian pitkä, ja varsinkin kun olet sairastanut vuosikausia."

No se eläytyminen tässähän sitä apua tuokin. Minä pelkään itseäni. En suunnittele itsemurhaa, en mitään pahaa itselleni. Mutta ne black outit, ne satunnaiset muistamattomuuskohtaukset; mitä jos joskus niistä ei selvitäkään lääkehiilellä tai sideharsolla?

"Niin...Onko sinulla lääkärille varattu aikaa?"

No juu ei, kun lääkärin mielestä voin aina vain soittaa soittoaikana, jos jokin mietityttää ja tuoda reseptit infoon uusittavaksi.

"No minä konsultoin ensi kerraksi sitä ja sitä ja sitä tahoa."

Niinhän sinä olet luvannut tehdä joka kerta, mutta joko et ole ehtinyt, saanut "tahoja" kiinni, tai minulle ei voida tehdä mitään.

Jee. Itkin. Raivosin. Kirosin. Nyt minä tosissaan alan luovuttamaan. Pelottaa. Black outeja tulee harvoin, mutta silloin pelotan itseäni. Puhun unissani dementoituneelle mummolleni, kuolleelle koiralleni ja entiselle poikaystävälleni. Yksi ystävä on luovuttanut myös, suunnittelee itsemurhaa. Toinen tekee fyysistä ja henkistä väkivaltaa itselleen ja kolmas oksentaa ruokansa ja vihaa itseään. Ihana ihana hyvinvointiyhteiskunta, mielenterveyshoidon luvattu maa ja hoitotakuiden täyttämät lupaukset!

Miksi jotkut ihmiset syntyvät sellaiseen todellisuuteen, jossa nenän muodolla, vatsamakkaroilla, länkisäärillä, pituudella tai vääristä kohdista törröttävillä ihokarvoilla ei ole paskankaan väliä? Jossa, hyvä on, joskus vähän häiritsee, kun hiukset taipuvat väärään suuntaan, tai housujen nappi tekee tiukkaa, mutta jossa oma kehollisuus ei kuitenkaan määritä ihmisarvoa. Ja miksi taas jotkut, kaltaiseni, ovat jatkuvasti sietämättömän tietoisia siitä, että koko syntymäkeho on väärä, että se ei ole sellainen, jossa minun pitäisi viihtyä. Ei vaikka kukaan ei koskaan olekaan provosoinut kyseistä ajatusta, vaikka olen ollut kaikille sopiva. Kaikille muille paitsi itselleni. Kuvotan itseäni. Se nenä. Se vatsa. Se pituus. Se luomi. Se ja se ja se ja se. Jotkut vain ovat kai vääriä itselleen ja muille.

Kehollisuus. En ole koskaan pelännyt kasvaa aikuiseksi. Haluan olla aikuinen, oman itseni herra, nauttia itsestäni ja ruumiistani. Mutta hitto kun jokin ylimaallinen saatanallinen voima on päättänyt, että haluan jäädä nukkumaan, mieluummin kuin pukea päälleni vaatteet ja elää ihmisten elämää.

Mielialat kulkevat edelleen vuoristorataa. Puolet päivästä menee masentuneena ja uupuneena sängyssä. Sitten nousen ja yritän jotain. Sitten en enää välitä. Ja kadehdin kaikkia ja kaikkea. Tunnen itseni huonoksi ja pinnalliseksi. Luulen osaavani oman taiteeni alan, ja joka kerran minut teilataan. Ensin itkettää, sitten naurattaa, ensin en jaksa puhua, sitten puhun kaksi tuntia taukoamatta. Ja järjestän. Järjestän. Järjestän. Emmi järjestää. Aina.

Ja tunnen viiltävää syyllisyyttä siitä, että annan läheisteni uskoa, että olen sairaampi kuin olenkaan. Ehkä olen vain omalaatuinen. Ja ehkä minun pitäisi vain olla valittamatta ja elää.

 Kuva täältä.

"Me olemme kaikki jumalan edessä tasa-arvoisia, vaikka olemmekin sairaita. Me olemme enkeleitä. Kaikkeuden enkeleitä."

"Unelmat: niiden pohjalta havaitsimme todellisuuden armottoman hyökkäyksen."

(Einar Már Gudmundsson: Kaikkeuden enkelit)

"Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut. Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylitseni."

(Job)

Paha, hyvä viikonloppu. Perjantai oli katastrofaalinen. Miten voikaan ihminen kärsiä täydellisestä black outista, ja sitten aamulla itkien korjailla etsiä tutkia jälkiään edellisen illan tuntemattomasta elämästä.

Loppuviikonlopun koitin työntää masennusta taka-alalle, yrittää karkottaa ajatuksia kuvottavasta minusta, olla huolehtimatta läheisten huonosta tilasta, yrittää olla "normaali". Istuin iltaa rakkaimpien ystävien kanssa, nauroin, humalluin (ylläri...) ja sain myös uuden tuttavuuden. Olen aina ihmetellyt, miten rohkea ja uskalias olen tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, aloitan itse keskustelut ja olen kuin parahin sosiaalinen hilebile. Sitten taas toisissa tilanteissa jähmetyn täysin, sydän hakkaa rinnassa, kädet vapisevat, enkä voi edes katsoa ihmisiä silmiin. Onneksi alkukesän pahimmat paniikkikohtaukset ovat toistaiseksi menneet ohi. Ei todellakaan ole herkkua pyörtyä sairaanhoitajan vastaanotolla tai luulla kuolevansa tai oksentavansa keskellä suurta ihmisjoukkoa.

Mutta siis, lauantai oli kerrankin varsin miellyttävä. Saimme aikaan mielenkiintoisia keskusteluja, pelasimme lempilautapeliäni ja nautimme olostamme. Sunnuntain morkkiksiakaan en ehtinyt pahemmin pohtia, sillä ystävä raahasi minut kahville ja sovimme ensi viikon elokuviin menosta.

Mielialani vaihtelevat pelottavan vuoristoradan lailla. Uupumus on tosin läsnä jokaikinen päivä. Eniten minua pelottaa se, ettei millään tunnu olevan oikeasti väliä. Tai ettei mikään kiinnosta. Hyvä on, satunnaiset hetket ystävien kanssa, satunnaiset elokuvat tai kirjat, ovathan ne mukavia. Mutta oikeastaan: ei millään ole väliä.

Aion siirtää ensi viikon ravitsemusterpan aikaa, koska minua yksinkertaisesti hävettää mennä sinne: en ole pystynyt toimimaan vähänkään vertaa niin kuin oli sovittu. Ja sitten olen mättänyt naamaani suklaata ja alkoholia...ja vähät välittänyt siitäkään.

Koska vuokraelokuvien hinnat ovat nykyisin lähes yhtä korkeat kuin jos ostaa videovuokraamon käytettyjä leffoja omaksi, tein jälleen tänään kaksi ostosta:

Adrien Brodyn tähdittämä Pianisti on vallan ihana raina, Sweeney Toddia en taas ole edes nähnyt. Hävettää silti. Elän yli varojeni. Eläkeläisenä tilasin juuri eräästä nettikaupastakin boxia ja levyä. No paskat! Pitäähän sitä kai jotain iloa elämässäkin olla.

Huono omatunto. Laskiaissunnuntai, enkä ole ulkoillut kuin kahvilaan ja takaisin. No, minä inhoan ulkoilua. Voisin vaikka jumpata.

Epämääräinen olo. Tekisi mieli hakata itsensä mustelmille, liukastua kävelytiellä, olla itselleen armoton ja itkeä vaikkeivät lääkkeet sitä salli. Mistä tämä olo? Mistä tämä itsehalveksunta? Nukuin päivän uusilla rauhoittavilla: Risolid ei ole yhtään pamien veroinen.

Poltan kynttilöitä ja juon viiniä. Kaipaan syliä ja sitä, että joku sanoisi kaiken menevän hyvin, lopulta.

Olen ollut kipeänä, kuumeessa ja räkää ja limaa erittävänä huojupäänä. En ole pystynyt kuin makaamaan sängyssä, niistämään, yskimään ja taas makaamaan. Vähitellen alkaa onneksi helpottamaan, sillä sairastaminen on vienyt mielialankin alhaistakin alhaisemmaksi. On jotenkin surumielinen olo jatkuvasti. Ja ahdistunut. Ja sitten olen kärttyinen, mikä on ollut omiaan pilaamaan ainoat sosiaaliset hetkeni, joihin olen flunssani kourissa pystynyt.

Tämä Laupias Samarialainen -syndroomani alkaa todellakin uuvuttaa. On vaikea jaksaa itse, samalla kun koittaa korjata kaikkien muidenkin elämää. On alkanut tuntua siltä, ettei mitään tietä ulos nykyisestä olotilastani ole. Ei mikään hoitovaihtoehto tunnu hyvältä tai riittävältä. Olen aikamoisessa umpikujassa.

Eilen ärhentelin psykolle. Parin viikon päästä pidetään hoitokokous, jossa mietinnässä on juuri paikoilleen jumiutunut hoitoni sekä vaihtoehtoni, jos niitä enää on. Olen ihan valmis jättämään kaikki lääkkeet (unilääkkeitä ja rauhoittavia lukuun ottamatta), sillä onhan typerää syödä lääkkeitä vain siksi, että omaa jonkun F-koodin potilastiedoissaan. Jos lääkkeistä ei ole apua, jos ilman niitä on jopa parempi kuin kanssa, niin miksi pumpata itseensä turhia kemikaaleja. Lyrican ja Sepramin aloittamisen jälkeen itsetuhoiset ajatukseni ovat kasvaneet potenssiin sata, eikä hyvää oloa ole sen koommin näkynyt.

Eläkeläisenä olo alkaa puuduttaa päivä päivältä enemmän. Kuitenkaan en pystyisi töihin tai kouluun. Mitä sitten?

Ajatukseni kiertävät samaa rataa, eikä mikään koskaan muutu miksikään. Sanoin psykollekin, että hänen luonaan käynti ahdistaa, koska joka viikko minulla on kerrottavana vain samat asiat, koskaan ei "kuulu" mitään uutta, kaikki on jumissa ja jämähtäneenä, enkä minä jaksa ponderoida jatkuvasti samoja asioita pääsemättä mihinkään. Puhelinkeskustelunikin kutistuvat nykyisin hiljaisuuteen omassa päässäni linjaa. Toistelen anteeksipyyntöjä siitä, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Eikä täälläkään. En yhtään ihmettele, jos kukaan ei jaksa blogiani lukea. En minäkään jaksaisi. Tyhjäpäistä sanahelinää elämään kyllästymisestä.

Psyko kysyi, mitä tekisin hoitoni suhteen, jos olisin oikein rikas. No hankkisin terapeutin. Jonkun kunnollisen ja niin, etten olisi riippuvainen Kelan mielipiteistä tai siitä, olenko liian sairas kuluttamaan terapeuttiparan nahkasohvaa. Ja kokeilisin vaihtoehtohoitoja: hypnoterapiaa ja akupunktiota. Näiden jälkeen vasta luovuttaisin. Mutta koska köyhällä ei ole varaa kyseisiin hoitomuotoihin, luovutan jo nyt. Lyön hanskat tiskiin. En jaksa enää uskoa ihmeparantumiseen, on helpompi elää luovuttajan mielialoja.

Hiljaista ja liikkumatonta pahaa oloa. Minä todella alan hiljalleen luovuttamaan, tunnen sen.

Eilen lähdin kävelylle puolilta öin, kun pää ei meinannut kestää. Kävelin siksakkia unilääkkeiden alkavan vaikutuksen alaisena, hiljensin ajatukset mp3:lla ja mietin miltä tuntuisi vain jäädä istumaan lumeen.

Päätin, että oli liian lauhaa jäätyä kuoliaaksi. Olisin saanut istua liian monta tuntia.

...Voi paska, mitä itsesääliä ja itseriittoista sontaa.

Onpa mukava JÄLLEEN kuulla, että Kelan terapiaa on turha yrittää: olen siihen liian sairas. Hmmm...hiukkasen surkuhupaisaa sinänsä. Ja lehdet kirjoittavat, kun sairaat eivät pääse hoitoon. Milloin minusta tulee tarpeeksi terve terapiaan? Eikö se ole juuri terapian tarkoitus: tehdä minusta terveempää ja työkykyistä? Paskat. Ei sitten. Päiväosastoonkaan en kuulemma pystyisi sitoutumaan, jos en välillä pääse sängystä ylös. Mitä sitten, kertokaa? Lyrica ei toistaiseksi vaikuta mitään, paitsi lisää itsetuhoisia ajatuksia ja typeriä tekoja, joista vuosikausia olen pystynyt pitäytymään irti. Optiparin=Sepramin aloitin vasta, joten tuloksia en pysty vielä kertomaan. Toivottavasti ainakin nyt ne lopetetun Ketipinorin black outit häviävät.

Lohduton olo. Kannustan ystävää, hankin lääkäriaikoja ja tulen mukaan minne tilanne vaatii. Itse itken iltaisin, hyperventiloin ja vetelen rauhoittavia ja unilääkkeitä nappiin. Onhan se helppo olla seurassa "terve" ja hauska ja ihana. Mutta mutta...todellisuus on kuitenkin aika karu. Tänään on mennyt melkein pullo vinkkua: koitan todistella olevani sivistyneen eurooppalaisen juomakulttuurin piirissä. Ha. Haha.

Läheiset voivat muutenkin huonosti. Listasin noin 20 lähi-ihmistä, eikä kellään mene hyvin. Kellä on mielenterveysongelmia (kiitos geenien), kellä periytyviä fyysisiä sairauksia (niiden parissahan minäkin taistelen), kellä taloudellisia ongelmia, kenellä jotain muuta. Ja minä olen lähtöisin tasapainoisesta, rakkautta ja läheisyyttä huokuvasta perheestä ja pienestä lähisuvusta. Joillakin on SYYTÄ olla sairas. Tai saamaton. Tai laiskapaska. Ei minulla.

Liisa Keltinkangas-Järvinen on kirjoittanut paljon lasten synnynnäisistä temperamenttipiirteistä. Ne ovat syntymästä saakka ilmaantuvia pysyviä piirteitä lapsen/nuoren ja myöhemmin aikuisen elämässä. Minä uskon tähän. Minussa oli lapsena havaittavissa vaativa persoonallisuus ja yleinen ahdistuneisuus. Ei sitä olisi voinut huomata; psykojen mukaan lapsien pakko-oireet ja -liikkeet ovat kovin tavallisia. Ei tässä ketään syytellä. Mahdotonta tuollaisiin synnynnäisiin piirteisiin olisi ollut puuttua. Mutta siitä olen varma, että siksi sairastuin. Siksi, riippumatta mistään psykoanalyysipaskasta ja freudilaisten scheissesta. Ovathan ne psykotkin jo joutuneet useasti toteamaan, ettei lapsuudessani ja perheessäni ollut mitään vikaa. Oli läheisyyttä, halailua, ymmärrystä, keskustelua, rajoja, mutta vapauksia, ei painostusta, mutta kannustusta. Tuomitsen freudilaisen psykoanalyysin täysin hyödyttömänä; eikä tässä ole kyse mistään vanhempien puolustelusta vaan todellisesta todesta. Eihän mielenterveysongelmaisia VOI edes niputtaa samaan kastiin. Kliseet on kliseitä, ja niistä taas syntyy oletuksia, vääriä sellaisia.

Ja mihin minä tällä kirjoituksella pyrin? En tiedä. Selvitän asioita itselleni, kun kukaan psyko ei siihen pysty. Voin lähes 90% varmuudella sanoa, että tunnen itseni paremmin kuin kukaan. Ja samaa sanovat lääkärintodistukset: puhun realistisesti omaa tilaani rationaalisesti arvioiden. Syömähommissa tiedän mikä on oikein; ihmismieli on vain kerta kaikkiaan kiero ja helppo valehtelemaan vielä tässäkin iässä.

Ravitsemusterpalla tiistaina: hän uskoo, että voin parantua kuuden vuoden säteellä. Great. Silloinhan olen ikäloppu. Itse kerroin suoraan, että olen tyytynyt tähän: parempia (lihavampia) kausia ja huonompia (laihempia) kausia. Lääkäri maanantaina halusi järjestää hoitokokousta psykoni kanssa: hylkäsinhän paskalähetteen tutustumiskäynnin, niin kuin etukäteen vihjailin. Kaikki on auki. Lääkkeet eivät vielä odotetusti vaikuta, mutta rauhoittavia ja unilääkkeitä menee alkoholin kera odotettua enemmän. En koskaan uskonut olevani lääkkeiden tai alkoholin väärinkäyttäjä...Olenkohan sitä jo? Mitähän ammatinvalintani siihen sanoo....? Pitääkö olla koukussa totaaliseen valehteluun, täristä ilman päivittäistä alkoholiannosta tai varastella näpistellä kaupoista, saadakseen rahaa kyseisiin nautintoaineisiin? Siinä pisteessä en ainakaan ole. Minulla on aina ollut moraali, ja on aina oleva. Ei kovia huumeita, ei varkauksia, eí valkoisia valheita enempää.

Tyydyttäkää mielenrauhani  ja sanokaa, että minulla on vielä mahdollisuuksia...!

Cipralex. Cipramil. Seronil. Seroxat. Fluoxetin. Remeron. Mirtazapin. Zyprexa. Sertralin. Ketipinor. Seroquel. Paroxetin. Ixel. Azona. Efexor. Zymbalta. Doxal. Sepram. Imovane. Opamox.

Ja vain nämä minä muistan. Nyt itkettää. Lääkärillä taas vaihtamassa lääkkeitä. Kokeiluun Optipar ja Lyrica.

Luin tuoteselosteita ja itkin. En jaksa enää yhtään kokeilua, en yhtään vasteetonta lääkettä. En enää yhtään ylitsepääsemättömiä vieroitusoireita. En minä jaksa enää kokeilla, yrittää, kärsiä.

Rauhoittavia nassuun. Ja pari magnesium-tabua ummetukseen. Ja vielä pari nesteenpoistajaa ikuiseen turvotukseen. Ja yksi unilääke. Tässä on minun maanantaini.

Ottakaa tämä tuska pois.

"Päästää pelko lomalle?
jättää se kotiin
kun itse menisi jonnekin.
mutta miten sitä sitten selviäisi.
ilman turvallista pelkoa
johon nojata."

(Helena Anhava)

Oih voih. Tällainen tietokonevajakki on ihan pinteessä, kun tämä Vuodatuskin muuttuu koko ajan. En ole aikani lapsi, en sitten ollenkaan...Olen todellakin ollut emmintätauolla. Olen ollut rikkipoikkipuhki: viikkoon on kuulunut nukuttuja päiviä nappuloiden avulla (ei hyvä) ja nukkumattomia päiviä ilman nappuloita (ei hyvä). Alkaa pikkuhiljaa tympimään koko meno ja meininki. Läheiset painostavat hakemaan osastolähetettä, tyrkkivät ja työntävät ja haluaisivat sekaantua hoitooni. Ymmärrän, että masentunutta ihmistä on usein autettava eteenpäin. Mutta minä olen aikuinen, ja tiedän milloin en pysty hoitamaan asioitani. Lääkäriasiat ovat tällä hetkellä ehkä juuri niitä ainoita asioita, joita olen pystynyt jotenkin hoitamaan. Totta on kuitenkin, että ilo tästä "elämästä" puuttuu. Ehkä läheiset ovat oikeassa, ettei näin parannu. Mutta miten sitten? Ärsyttää koko lääkepolitiikkakin: taas on mentävä maanantaina renkslaamaan annostuksia ja lääkemerkkejä, kun jokaisesta pilleristä näyttää tulevan ylitsepääsemättömiä sivuoireita. Neuvottomia alkavat itse lääkäritkin olla, kun listalla on jo melkein parikymmentä kokeiltua lääkettä. Jotenkin surullista, että mielenterveyteni viikonlopulle on turvattu, kun vapisevin käsin sain aamuisella soitolla uusittua unilääke- ja rauhoittavien reseptit. Eilen sain massiivisen hysteriakohtauksen, eikä siitä nauttinut puhelinlankojen toisessa päässäkään ollut läheinen. Huoh. Olisi joskus kiva kirjoittaa jostakin uudesta ja kivasta. Mihin jäivät kirjat, elokuvat ja kokemukset? Ehkä minun ja lukijoitteni on nyt vain tyydyttävä siihen, että nyt on menossa kuivahko kausi. Jos joskus on parempaa, olen enemmän kuin tyytyväinen...

Maanantaina korotin ääntäni psykolle ensimmäistä kertaa. Ärsyttää julkisen puolen puolustelu ja yksityisen puolen vähättely. Tiedän vertaisteni kokemuksesta, että eräs yksityisen puolen hoitolaitos olisi minulle paljon parempi, apu kokeneempaa. Psyko väittää sitkeästi vastaan. Vaikka itse on saanut tietonsa suoraan nettisivulta. Ärs. Ehkä mun on tyydyttävä siihen, että olen aina se kaveriporukan "hullu", hieman säälittävä tyttörukka, jonka tulevaisuus on se ikuinen eläke. Mutta pitääkö kenenkään tyytyä siihen? Pitääkö minun?

Ainoa luova harrastus, jota olen saanut viime aikoina harrastettua, on kirjoitus. Sekin tosin laimeni Ystävän lievästi sanottuna mitäänsanomattomasta vastaanotosta. Olen kirjoittanut vanhoja tekstejä puhtaaksi ja miettinyt, osaanko tosiaan kirjoittaa vain lääkepöhnässä...Niinhän ne parhaat kirjailijatkin kai ovat tehneet. Eikö Liisa Ihmemaassa ollut juuri parhaiden trippien tulos? Säälittävää.

Koirakuume kasvaa. Näen unia pelkästään koirista. Vanhasta edesmenneestä koirarakkaasta. Mutta päätökseni pitää: hankin koiran vasta kun osaan pitää huolta ensin itsestäni. Toiselle elävälle olennolle en kärsimystä halua tuottaa, ja juuri nyt minä sitä ehkä tahattomasti tuottaisin. Jännää sinänsä, että aina kun minulla menee huonoimmin, näen unia edesmenneestä koirastamme, sekä vielä elossa sinnittelevästä isoäidistäni. Koirajuttu on selvä; se oli nuorena iso juttu. Mummojuttu on epäselvä; ehkä koen syyllisyyttä siitä, etten ole saanut matkustettua pitkään aikaan niin kauas. Toisaalta, ei dementoitunut mummoni sitä edes muistaisi. Ja lähetänhän minä kortteja joka kuukausi. Syyllisyydestä kai...Jännää on myös, että viime yönä (aamuna) unettomien tuntien jälkeen kun vihdoin sain tunnin nukuttua, unessani sekä mummo että koira olivat vanhoja, sairaita ja raihnaisia. Todellisia itsejään siis. Ennen unissani he ovat olleet jälleen nuoria, vetreitä ja hyväkuntoisia. Minun pitää hankkia se unikirja, ihan varmasti.

Olen alkanut pitää talvesta kesän kustannuksella. Pidän tästä pimeästä, vaikka se ehkä lamauttaakin. Mutta on kiva polttaa kynttilöitä, jouluvaloja (vieläkin) ja tunnelmoida Sigur Rósia. Tänään ostin ihanan elokuvan: Ensemble c'est tout eli Kimpassa. Suosittelen. On ainakin jotakin jota odottaa, sitten kun on keskittymiskykyä ja intoa. Huominen stressaa. Kuukauden ainoa sosiaalinen päivä tulossa, ja minä olen paniikissa. Ei niiden ihmisten vaan itseni takia. Tärkeät ihmiset ovat ihania, minä olen...minä. Väsynyt, uupunut, nukkumaton, neuroottinen, arvaamaton minä. Eikä kaikille jaksa selittää. Ehkä vedän naamion jälleen päälle ja esitän "normaalia". Niin se on tehtävä.

Kaappini pursuavat teetä. Yksin sitä ei tule juotua. Juon kahvilassa Ystävien kanssa. Tulkaa kylään, minä tarjoan!

Maksan Amnestyn jäsenmaksun. Ostan munkilta kirjoja ja suklaata. Pistän joulupataan lahjarahojani. En syö lihaa. Käytän kangaskassia ja ekosähköä. Kirjoitan kortteja sairaalassa makaavalle isoäidilleni. Palautan pudonneen pankkikortin infoon. Soitan ystävälle setviäkseni hänen ihmissuhdesotkujansa. Käsken sairasta läheistä syömään. Etsin työttömälle läheiselle työpaikkailmoituksia. Varoitan Ystävää burn outista. Juttelen porraskäytävän vanhuksen kanssa. Ostan rintasyöpänauhan, aids-nauhan, heijastimen nuorten hyväksi. Valitsen ammatin, jossa muiden elämä on käsissäni, muiden hyvinvointi on vastuullani. Lupaisin ottaa läheisteni kivun itselleni, jos vain voisin. Kuuntelen keskiyöllä lääketokkuraista ystävää. Etsin kriisiautonumeroita toiselle. Autan läheistä, joka tekee itselleen jatkuvasti pahaa, hyvin pahaa. Lupaan tulla, lupaan auttaa, lupaan korjata.Yhdessä me pelastamme sinut. Yksin minä pelastan kaiken. Hoidan muiden raha-asioita, lääkeasioita, rakkausasioita. Lohdutan ystäviä ja lohdutan heidän exiään. Pidän yhteyttä ja aktivoin.

En halua kunniaa tai meriittiä. Haluan että kaikilla olisi hyvä olla. Tänään kun Ystävä kertoi pahasta olostaan, rintaani kasvoi möykky. Tulin kotiin, seisoin eteisessä takki päällä ja itkin. Miten minä voin ottaa sen kaiken pahan olon pois? Miten minä voin katsella vierestä, kun toinen tekee hiljaista kuolemaa? Ei minusta ole pelastajaksi. En minä ole tarpeeksi vahva. Miksi minulle on annettu kaikki tämä maailmantuska? Laupias Samarialainen -syndrooma. En minä voi helvetti sentään katsoa vierestä, kun joku lähellä kärsii!

En minä halua elää näin pahassa maailmassa.

(En ole hoitanut omia asioitani. Kaksi päivää olen nukkunut lääkkeillä, hoidettuani ensin muiden oloa paremmaksi.)

Mitä minä voin enää tehdä? Kaikki on ihan hemmetin hirveää ja epäoikeudenmukaista, vaikka minä yritän olla hyvä. Yritän ihan hirveän kovasti...

"Kun minä ulvon hiljenevät kaikki talot

ja lamput sammuvat, yön kylmyys jää.

Mä kaipaan paikkaa, missä palais valot

ne kylmää yötä voisi lämmittää.

Etsin ulvoen kaikki yöt mörköystävää

jolla on myöskin kylmä yksin kun on niin pimeää."

(Tove Jansson)

Olipa jälleen viikonloppu; masennuksen pohjamutia könytään jälleen. En ollut sosiaalisella tuulella, vaan halusin vetäytyä pieneen asuntooni, sen siivoamattomaan likaisuuteen, sen masentavaan yksinäisyyteen, harrastamaan nykyisin näköjään jo perusaktiviteettejani: dokausta ja syömistä. Eikä ollut kivaa. Sunnuntain itkin, nukuin, makasin, hakkasin päätäni ja ajattelin.

Jos käykin todella niin, että tästä tulee minun ikuinen eläkkeeni, että määräaikaisuus muuttuu vihdoin lopulliseksi, jos kaikki (itseni mukaanlukien) tyytyvät vihdoin ajatukseen, että ei minusta ole mahdollista edes saada työkykyistä, niin...mitä sitten? Tällaistako se elämä sitten on? Tyhjää tyhjää tyhjää yksinoloa. Ei mitään mielekästä, ei mitään palkitsevaa, ei mitään muuta tekemistä kuin televisio ja tietokone. Vaikka kyllähän sitä tekemistä olisi. Voisi kehitellä vaikka mitä. Mutta kun ei minua enää jaksa kiinnostaa mikään kivakaan. Enkä minä jaksa. Kaikesta on mennyt mieli ja tarkoitus:lukemisesta, elokuvista, ystävien tapaamisesta. Tästä koko elosta. Enkä minä todella edes jaksa. Tuntuu välillä jo tarpeeksi vaikealta ripustaa pyykit. Tai jaksaa keskittyä kirjaan. Tai kävellä kirjastoon. Tai mitä muuta tahansa. Tätäkö loppuelämä?

Läheiset ehdottelevat osa-aikatyötä.
- Jo koko ajatuksen turmelee ihastuttavat kuntoutustuen älykkötienausrahat, jotka ylitin jo viime kesänä tehtyäni viikon (VIIKON!!) töitä.

Läheiset ehdottelevat vapaaehtoistyötä.
- Hyvä, se on ajatusmaailmani mukaista, mutta en minä nyt tällä hetkellä jaksa roikkua missään töissäkään, jos ei siitä edes makseta.

Läheiset ehdottelevat muutaman kurssin etäopiskelua kotoa käsin.
- Hyvä idea sinänsä, mutta se idea ollaan jo kerran kokeiltu ja katastrofiin päädytty.

Psyko ei ehdota mitään.
- Jaah...eli tässä se sitten on: enää muutama vuosi, niin olen joko kuollut, alkoholisoitunut loppulisesti tai jotain muuta yhtä hehkeää.

Hirveää, että olen päätynyt tähän. En haluaisi. Surullista on vain se, ettei ihmiseltä kysytä, mihin kohtaloon hän syntyy.

Ja pah. En edes usko kohtaloon. Kyllä ihmiset pystyvät vaikuttamaan omaan kehittymiseensä, eivätkö pystykin? Vai saanko rauhassa rypeä pohjamudissa ja vedota F-koodin tuomaan sairauden turvamuuriin?

(Kuvat: Tove Jansson)

"Kaikki on sumuista ja sekavaa

Iho turpoaa

eikä ruumiinosia enää erota toisistaan

Uhkailevien, ivallisten, apaattisten huutojen

läpitunkevat äänet. Tämä on

niellyksi tulemisen

     pelkoa ja viehätystä."

(Jim Morrison)

Masentaa. En osaa itkeä. Psyko painostaa takaisin töihin. Minua ei voisi kiinnostaa vittuakaan. Joka päivä on samanlainen.

Luettua ja katsottua, pitkästä aikaa: Anna-Leena Härkösen Ei kiitos (rakastan Härkösen humoristista otetta) sekä teinikauhua Twilight-leffan muodossa.

Ja voisiko joku ystävällinen sielu kertoa, miten tässä uudessa vuodatuksessa pystyy linkittämään kuvia...kerpele.

En jaksaisi enää taistella täällä elämäksi kutsutussa, but hey, what's new?!

Perun sanani. Sanan peruni. Ei se tunnottomuus ole pysyvää koskaan. Ahdistus on ja pysyy. Itkuvapinat tulivat takaisin, enkä ehkä koskaan ole tuntenut masennustani näin raakana kuin nyt. On kauheaa huomata, ettei ihan oikeasti enää jaksaisi elää ja yrittää. Kipukammoisena ja lähimmäisilleen velvollisena ihmisenä minä kuitenkin roikun tässä olemassaolon siivessä kiinni, hiivin omassa mörkökammiossani ja katoan kohta kai kokonaan. Pahinta on, että en halua tätä. Olen oikeasti taistellut. Olen oikeasti halunnut takaisin hyvään oloon. En saa kicksejä angstisesta kirjoittelusta, sosiaalipornoisesta revittelystä, säälistä ja turvallisesta kanssamasentuneiden nettiyhteisöstä, vaan haluaisin vihdoin elää kuin ikäiseni ihminen. Se vaan näyttää mahdottomalta. Työnnän ajatuksia pois, mutta ei. Kaipaan ihan kauheasti Miestäkin taas. Mies ja Elämäni rakkaus sekoittuvat unessa ja todellisuudessa toisiinsa, enkä enää tiedä mitä on oikeasti tapahtunut ja olenko ehkä kuvitellut molemmat. Nykyinen tilani on niin hävettävä, että kauppaan on luimittava kiertoteitä huppu silmillä, etten vaan törmää kumpaiseenkaan. Kotona sitten itken peittoni räkään limaan ja kyyneliin, syön itseni turvoksiin ja hyperventiloin.

Lääkärille asti en tällä viikolla päässyt. Enkä psykotädille. Juon ja syön masennukseeni, enkä kestä enää tätä kierrettä. Jääkaappiin varaan oikeasti hyvää täysipainoista ja terveellistä syötävää, koitan kiertää siiderihyllyt kaukaa, mutta aina sorrun teollisesti tuotettuun liian hyvään mutta tyhjään paskaan ja dokaan iltani kadehtien muiden elämää. Aamulla odottaa saastainen koti, harmaa ja sateinen talvi, raastava yksinäisyys, tyydyttämätön nälkä ja ammottava todellisuus: olen hukassa hukassa hukassa.

Olen tullut vaiheeseen, jossa olen neuvoton ja välinpitämätön. En ole "osastokamaa", kahden lääkärin luokituksen mukaan, vielä. Ja vaikka olisinkin, mitä sitten? Merkityksiä. MERKITYKSIÄ!! Mistä minä niitä saan, niitä minä edelleen peräänkuulutan.

On järjetöntä yrittää selittää tätä pahaa oloa sanoiksi. Kuulostan vain typerältä ja säälittävältä.

Sanoin lääkärille lopettavani kaikki lääkkeet, jos en saa sitä fyysistä parempaa oloa takaisin. Henkisestä en unelmoikaan, mutta ennen kaikkia mömmöjä, en sentään ollut kotona tutiseva horkkatautinen ja heikko ihmisen kuvatus. Pidin taukoa unilääkkeistä, ja valvoin kaikki yöt.

Rinnasta puristaa ihan konkreettisesti. Ahdistus on julmaa. Pääsen hädin tuskin kauppaan. Itken ja tutisen päiväkaudet. Ja niin minun piti olla pian työkykyinen...En voi olla miettimättä, ketkä kaikki olen jälleen sairastamisellani pettänyt.

Aikuinen ihminen joka ei osaa olla aikuinen ihminen.

On niin sekava ja huono olla, että kirjoitan lisää kun kykenen jotenkin jäsentämään ajtuksiani.

(Go, Obama!)

No niin, nyt sitten niitä kuulumisia, joita piti jo viime kerralla tulla (ja ilman kursiivia, hah).

Täältä. (Anna L. Conti)

Viikossa on ollut luvattoman paljon päiviä, jolloin olen halunnut jäädä sänkyyn, jolloin väsymys on voittanut, eikä millään ole tuntunut olevan väliä tai tarkoitusta. Kun unet loppuvat, pari pilleriä kurkusta alas ja takaisin turvaan unimaailmaan. Suihkussa jaksan käydä, vain kun on pakko lähteä jonnekin. Illat koukutan television kanssa, joka sekään ei innosta pätkän vertaa; kunhan pari tuntia kituutan hereillä, kun ei niitä lääkkeitäkään voi ihan putkeen koko ajan vetää. Eilinen vasta olikin oikea unelmien sielunmessu. Aamulla sain kuulla, että vuokra ja vesimaksu nousevat. Sitten söin ihan liikaa ja halusin jo nukkumaan. Nukkumisen jälkeen söin taas liikaa, otin parit Oxaminit (liikaa) ja koska jääkaapissa sattumalta oli pari siideriä, join vielä nekin. Voi paska. Juuri tällaista käyttäytymistä mun pitäisi vältellä. Mutta kun ahdistaa, itkettää ja painaa sielussa ruumiissa hengessä niin voimakkaasti, että mitkään sanat eivät sitä kuvaile, mitä muuta sitä osaa lääkeyhteiskunnassa, ruoan ja viinan kiroamassa Suomen maassa pieni ihminen tehdä...

Pienet ja suuret aktvisoitumisyritykseni ovat aika heikohkoja. Kirjamessuilin viime viikonloppuna, mutta törmäilevien ja rynnivien ihmismassojen seurauksena en pystynyt valitsemaan itselleni yhtäkään opusta. Oli silti kiva käydä. Jo pelkkä kirjojen paljous on omiaan nostamaan euforisia tunteita ilmaan! Ystävien kanssa leffailta päättyi aikaisin pyyntööni, että josko olisi illan lopettamisen paikka, kun emäntä alkaa nuokkua, eikä jaksa enää olla sosiaalinen. Tässä viikolla taas tehtiin erään porukan kanssa iltainen retki yhden proggiksen merkeissä. Kiva retki. Ei työläs. Valmistauduin iltaan kuitenkin panikoimalla valmiiksi, ja ennen lähtöä kädet ja jalat jo tärisivät kuin horkkatautisella. Sitten alkoi päänsärky ja paniikkiripuli. Itse paikanpäällä olin varma, että pyörryn, oksennan tai kuolen. Yritinkin sitten keskittää sisäisen voimani ja katseeni lähes yhteen pisteeseen, enkä puhua pölpöttänyt kannsaolijoitteni kanssa. Kun osa joukosta sitten jatkoi baariin ja jatkoille, minä lysähdin kuolemanväsyneenä, päänsärkyisenä ja oksetusta edelleen tuntien auton penkille. Vielä kotonakin jäseneni tärisivät ja tutisivat ja särkykin hellitti vasta Ibumaxilla. Voi kerpele: miten sitä osaakaan muuttaa kivoiksi ja rennoiksi tarkoitetut tapahtumatkin niin hirveän vaikeiksi, että keho reagoi noin voimakkaasti? Reissun jälkeen mietin kotona, että ei sen näin pitäisi olla. Että normaalit ihmiset kyllä jaksaisivat yhden proggiksen päivässä. Useampiakin. Ja tämän piti olla kivaa! Siinä vaiheessa taas konkretisoitui mielessäni kirkkaasti, kuinka sairas nyt olenkaan.

Täältä. Clemens Habicht.

Vaikeinta onkin ehkä ymmärtää, miten nämä paniikkioireet ja -kohtaukset tulevat vain niinä syvinä masennuskausina, kun olen psyykkisesti ja fyysisesti täysin loppu. Hyvinä jaksoina (kun niitä harvoin on), teen ihan samanlaisia asioita tuntematta mitään ahdistusta. Siksi luulin näidenkin oireiden olevan aluksi lääkityksestä tai fyysisestä tilasta johtuvia. Mutta jos pyörryn psykotädin luona, vaikka ennen sinne menoa vointi oli mahtava, tai meinaan oksentaa kun puhumme hoitomahdollisuuksista, pitäisi kai osata yhdistää pisteet toisiinsa. Tällä viikolla ei tosiaan ollut psykotädille aikaa, ja se tuntui sietämättömältä. Hoito junnaa, kaikki junnaa, minä junnaan. Ensi viikolla on jälleen tapaaminen, mutta siihen mennessä olen ehtinytkin nukkua jo monta turhaa päivää elämästäni pois.

Ärsyttääkin taas vaihteeksi. Lapsena rakastin joulua omine perinteineen ja tuoksuineen. Koko joulukuu oli maagista hyvän mielen ja jouluostosten sailailun aikaa. Nyt en enää jaksaisi koko joulua. Onhan se ihan mukava sitten kun se on, mutta en kestä kuinka kaupoilla on lupa kuormittaa henkisesti jokaisesta asiasta stressaantuvia kaltaisiani ihmisparkoja tuomalla joulunsa esille jo lokakuussa. Olen nyt jo ihan stressaantunut kaikista joululahjahankinnoista ja rahatilanteestani, joka tietenkin juuri joulun alla on vielä normaaliakin ikävämpi. Opintolainan korkoja kun makselee tyhjästä pois, veronpalautus on säälittävät pari kymppiä ja ystävät päättävät vielä valmistua joulun lisäksi, niin en voi muuta kuin hyperventiloida. Ah ihanaa. Minne meni se hyvän mielen joulu? Joulu. JOULU. En voi käsittää, että minut ylipäätään on aivopesty puhumaan joulusta vielä lokakuun puolella! Hmph.

Ulkona sataa. Kohta alkaa sitten kai räntäkelit. Minua väsyttää ihan suunnattomasti ja kamppailen tahtoani vastaan mennä sänkyyn.

Minun pitäisi pysyä alati liikkeessä, jos en haluaisi lamaannuksen iskevän. Kun hetkeksi pysähdyn, tuntuu kaikki mahdottoman hankalalta nihkeältä väsyttävältä, pelkkä blogin päivityskin. Tänään pääsin kaupungille tuulettumaan parin sisätiloissa ja yöpuvussa vietetyn päivän jälkeen. Nyt olenkin jälleen ihan tööt ja tuntuu kuin päivää olisi jo kestänyt ikuisuus, ja että kuin sitä olisi, huoh, jäljellä vielä toinen samanlainen ikuisuus. Voi kuinka ihanaa olisi pitkästä aikaa saada nukkua kunnon yöunet. Kymmenen tunnin virkistävät unet. Ilman Imovaneja, Oxamineja tai alkoholia. Ilman ajatuksia. Turha toive kaiketi.

En oikein osaa vieläkään olla mitään mieltä sairaslomastani. Kaikilla muilla siitä sitten näyttääkin olevan mielipide. Itse olen aika tehokkaasti koittanut sulkea koko tulevaisuusskenaarion mielestäni, kaikki ikäloppu-eläkeläinen-työkyvytön-vanha piika-surkea ihminen-ei koskaan omistusasuntoa tai tutkintoa -ajatelmat. Välillä onnistun, välillä en. Nyt tuntuu, että Seronilit ovat päinvastoin avanneet kyynelkanavani, turrutettuaan ensin niin kauan. Itkua tulisi joka välissä ja joka asiasta, ja oli oikeastaan saavutus huomata, ettei sellainen ole normaalia tai tavallista. Seronilin nosto on aiheuttanut myös kummallisia sähköiskun kaltaisia sätkyilykohtauksia. Unta en tosiaan saa, ja se jos mikä on paskaa. Miten musta tuntuu, että silloin kun en mielestäni tarvinnut apua, sitä tarjottiin joka tuutista, ja nyt kun sitä rukoilen ja pyydän, ei kukaan tajua ahdinkoani? Lääkäriin on vielä viikko. Pitkä pitkä viikko.

Joku ikäkriisikin pukkaa, vaihteeksi. On merkillistä, kuinka olen unissani (silloin kuin sitä harvinaista herkkua saan) palannut lapsuuteen, kuinka herätessäni luulen rappukäytävän ääniä keittiössä kolisteleviksi vanhemmikseni, kuinka herätessä myös seinä on väärällä puolella, koska jotenkin olen heräävinäni lapsuuden kodissani. Vaikka olen sikäli onnellisessa sijassa, että lapsuuteni oli ehkä maailman rakastavin, välittävin ja ihanin, lapsuuteeni ei liity suurempia traumoja ja olen edelleen läheinen lapsuuden perheeni kanssa, ei minulla siltikään ole mitään haluja olla jälleen lapsi. Taantua. Siitä unet ja tuntemukset eivät voi kertoa. Olen tyytyväinen aikuisuuteen, vaikka "oikeaksi aikuiseksi" en kai kasva koskaan. Aikuisuus kun sisältää mielestäni sellaisetkin asiat kuin itsestään huolta pitäminen, vastuullisuus ja elämisen taito. Ja olenhan minä sentään jo asunut useammassa asunnossa yksin, ja jummijammi nyt se seinä on väärällä puolella ja vanhempani keittiössä.

Eilen yrittäessäni nukkua, huomasin jälleen kerran olevani sellainen ihminen, joka voi(si) tulla hulluksi pohtimalla ikuisesti ratkaisemattomia eksistentiaalisia kysymyksiä. Minua vaivaa ajatus kuolemasta. Tai sen jälkeisyydestä. Yhtä lailla kuin tästä elämän merkityksettömyydestä. En kestä näitä ajatuksia. Voisin niiden vuoksi juosta pyöreässä huoneessa nurkkaa etsien ikuisuuden tai hakata päätäni niihin pehmustettuihin seiniin. En minä tiedä mikä minut tekisi onnelliseksi. Tekisikö lopulta mikään? Rakkauden luulin olevan pelastava voima, mutta enää en jaksa uskoa siihenkään. Voi kun saisi joskus katsoa toisen silmillä, ajatella toisen aivoilla, nähdä millaista on olla onnellinen ja tuskaton! Ymmärtää edes hetken verran tätä järjettömyyttä. Levätä.

 Anteeksi etten ole kirjoittanut. En ole pystynyt. Oikein mihinkään. Luennoille olen toistaiseksi raahautunut. Ja huomannut, että en jaksa kuunnella, en jaksa keskittyä, en jaksa kiinnostua. Jos on vaadittu pientäkin liikehdintää, läsnäoloani enemmän, olen liuennut paikalta. Sairasloma? Eivät asiat muuttuisi. Tällaista tuskaista olemista se tulisi aina olemaan. En ole koskaan löytänyt intohimoani, sellaista alaa, joka oikeasti jaksaisi inspiroida. Suoritan ja suoritan, stressaan ja stressaan, koskaan ikinä mistään ei tule valmista. Koska: En osaa opiskella. En osaa tehdä töitä. En osaa olla. Kotona, töissä tai koulussa, joka paikassa olen yhtä kykenemätön. Jossain vaiheessa napsahtaa aina. Tutkintopaperi tekisi minusta edes "kelvollisen" työkyvyttömän: jotain olisin suorittanut minäkin.

Tuntuu kovin synkältä tämä vaellus nyt. Viikko on ollut täynnä päiviä, jolloin olen luennolta tultuani käpertynyt sohvalle makaamaan, ja maannut siinä tuskaseina koko loppuillan. Itken. Huudan. Tärisen. En kestä ääniä (televisio äänettömälle), en kestä kannatella itseäni (makaaminen seisomisen kustannuksella), mikään ei tule tehdyksi. Uupumukseni on käsittämättömän valtavaa, mutta se ei takaa unta. Valvon yöt ja päivät vaellan sementissä polviani myöten. Mieli on arvaamattomalla päällä: ystävän kanssa jutellessa käyn kymmenessä minuutissa muutoksen nollasta sataan. Puheeniskijästä veteläksi löllöksi, jonka jalka ei nouse ja joka ei jaksa edes vastaukseksi ynähtää.

Kipuja. Joka päivä lisää kipuja. Psykosomaattisia vai hulluutta? On iltoja, jolloin todella ja ihan oikeasti pelkään lopullisen naksahduksen tulevan. Sekoan, vaivun lopullisesti epätodellisuuteen.

Haluaisin jättää kaiken kesken, katsoa kuinka kauan ihminen selviää hoitamatta asioitaan. Haluaisin vain maata. Haluaisin pystyä nukahtamaan. Haluaisin edes hetkeksi paeta tätä arkea, jossa en pysty näkemään muutoksen mahdollisuutta. Kyllä, masennuksesta parannutaan. Mutta ei elämän merkityksettömyydestä, absurdiudesta, synnynnäisestä tyhjyydestä. Kuka minulle sen merkityksen sieluun laittaisi? Ei varmasti osastonhoitaja valkoisissaan tai lääkäri pillereillään. Ei sitä niin vain jaella.

 Edvard Munch

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Tätä se voi kai parhaimmillaan olla. Välillä on käytävä osastolla teko-olemassa, elämässä epätodellisten aikataulujen tilanteiden työvuorojen vuorokausirytmien kanssa, tai kokeiltava jälleen uutta toimimatonta lääkettä ja vannoa, että placebovaikutus on parempi kuin ei mitään. Tätä tämä kai sitten on.

Sanovat, että kun masennuksesta alkaa toipua, alkaa elämänhalukin taas palata, ja oikeasti alkaa ymmärtää niitä pieniäkin ilon aiheita. Entä jos masennuksesta ei parane? Kuka sanoo, että se on edes todennäköistä? Olen jo nyt aikuinen jota kohdellaan lapsena, sillä mielivammaisia voi ihan hyvin tytötellä nelikymppisiksi asti ja heille voi puhua alentuvaan tietävään lässyttävään sävyyn. Heitä voi hoivata kuin vauvoja, omahoitaa, vierihoittaa, pakkohoitaa, hoitaa. Puhua heistä kokouksissa ja toimistohuoneissa ja papereissa ja virastoissa. Aikuisia lapsia, elämään kykenemättömät, hah! Ollaan muka myötätuntoisia, tiedetään että masennus on sairaus siinä kuin muutkin, mutta samalla hiukan säälitään ja ala-arvostetaan. Raukat.

Kun ikä pyörähtää kolmenkympin paremmalle puolelle, ei työhön palaamista enää juuri edes ajatella. Jos on siihen asti hivutellut valtion varoilla, pysynyt jokseenkin poissa jaloista, eipä sitä enää, vanha ihminen. Sitten käydään sossussa ja Kelassa ja hankitaan koira kissa kani (koska eläin tuo sisältöä elämään, pakottaa heräämään aamuisin, on ystävänä yksinäisyydessä, terapiahoitaa), joille ostetaan Euroshopper kissanhiekkaa kuivamuonaa sitten kun itselle on varaa enää olueeseen.

Ja sitten ihmetellään pohditaan kummastellaan, mistä ne laitapuolen kulkijat sossupummit kapakan vakioasiakkaat tulevat. Menisivät töihin, hemmetti soikoon!

Siis ahdistaa. Eilen paniikkikohtaus kaupungilla. Koko keho tärisee särkee itkee muutenkin. En tiedä, väsymystä, huonoa kuntoa, psykosomaattista oireilua, vai kaikkea yhdessä. Tunne, että kuolee. Niinhän sitä kuulemma, kun saadaan niitä kohtauksia.

Parantuminen, kyllä kiitos ja hyvä mieli ja onnellisuus päälle! Mutta jos nyt oikeasti, ihan ihan oikeasti ja tilastojen valossa, ajatellaan, niin kuinka todennäköistä se oikeasti on? Ja minut pitäisi hirttää kun ajattelenkin tällaista vaihtoehtoa, eihän se käy, se on kiellettyä. Ei kaikesta voi puhua.

Täältä.

Enhän mä ole voinut tänne kirjoittaa. Viime päivät on ahdistanut ihan liikaa, unessa olen liikkunut kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Oikeasti liikkumiseni on rajoittunut sängyn ja tietokoneen väliseen matkaan, ja aina noustessani ylös, on jo tehnyt mieli mennä takaisin nukkumaan. Väsyttää. Ja ärsyttää. Ei sitä pitäisi antaa itsensä invalidisoitua näin.

Kahden viikon päästä alkavat jälleen opiskelut. Siis mitämitämitämitämitämitä. Tuntuu vieraalta sellainen kykeneväisyys. Että ihan oikeasti muka tekisi kuusi tuntia putkeen jotain järjellistä ja oikeaa. Ja olisi vielä sosiaalinen niiden kaikkien tuntien ajan. Paljaana kaikelle, kaikille. Katseille. Arvostelulle. Ihmissuhteille. Itsensä kehittämiselle. Vaikka ainakin on pakko. "Pakko" on ihan hyvä syy yrittää elää oikean ihmisen tavoin.

Tänään ei ole mitään menoja. Tekee mieli jälleen käpertyä peiton alle lämpimään. Ja koska se on liian helppo vaihtoehto, niin minä tulenkin tekemään. Voi kerpele että sitä pitää olla heikko.

Miten ihmiset, jotka ovat kokoaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä pystyvät säilyttämään edes rippeen fyysisestä ja henkisestä kunnostaan? Minulle kun tämä puolinainenkin antaa mahdollisuuden saada itsensä kesäisin surkeaan jamaan. Jos en koskaan kykene kunnolla töihin, niin millä ne päivät sitten täyttää, millä ne ajatuksensa saa kuriin ja itseensä virtaa? HarrastaKäveleLuonnossaUlkoileLuePuuhaile. Ha. Haha. Niinhän minä nytkin olen tehnyt. Tai siis...tiennyt että pitäisi. Jos ei pysty työhön, mutta ei pysty työttömään elämäänkään, niin mitä sitten? Sitten...on kai vaan elämään kykenemätön. Minä ehkä olen.

Päätä särkee. Menen nukkumaan.

Kulutan elämäni sen odottamiseen, että joku soittaisi. Tai vastaisi soittooni. Tai tajuaisi, että minäkin olen olemassa.

Yksinäni en osaa mitään. En olla. En syödä. En juoda oikein. Enkä varsinkaan olla. Olla. Olla. Olla. Olla. Riipun roikun hengitän ihmisiä (silloin kun en halua erakoitua päiväkausiksi ja olla vastaamatta ja puhumatta ja odottaa että ystävät ja ihmiset ja hengittävät olennot vielä kestäisivät tällaista kaksipersoonista minää).

Huono tämä päivä. Jumissa. Yksin. Neuvotonna. Pääni halkeaa hajoaa räjähtää.

Mitä oikeat ihmiset tekevät? Mieti. Mieti. MietiMietiMieti.

Minä en pidä minusta.

Kulutan elämäni. Hukkaan sen. Annan pois käyttämättömänä. Kokea, tuntea, nähdä, niitä minun pitäisi! Kokea muutakin kuin takamukseni surkastuneet lihaspussit, tuntea muutakin kuin väsymystä, epätoivoa ja nälkää, nähdä muutakin kuin vastapäiset kerrostalot ikkunasta.

Tee jotain, ihmispolo!

Ja niin minä heräsin. Tähän päivään, joka on yhtä harmaata höttöä kuin ne kaikki muutkin. Päivään, joka loistaa absurdilla olemassaolollaan ihan niin kuin minäkin. Minä heräsin.

Kiitos kaikille tasapuolisesti edellisen pikkupostauksen kommenteista. On mukava kun joku reagoi. En minä pysty koskaan ymmärtämään, miksi jotkut ihmiset löytävät elämänsä merkityksen, tai edes kyvyn elää ja olla, pelkästä tavallisesta arjesta. Miksi joidenkin ei edes tarvitse pohtia merkityksiä tai merkityksettömyyttä. Miten joidenkin elämä vain on, sen kummempia pohtimatta. Sitä eletään ja ollaan, on huonoja ja hyviä päiviä, mutta elämässä viihdytään. Muistan jo lapsena pohtineeni kuoleman jälkeistä elämää ja kauhistuneeni sitä tyhjyyttä, mikä sen jälkeen tulee vallitsemaan. Se olematon suuri "ei mikään". Nyt, aikuisena, olen enemmän kauhuissani tästä tyhjyydestä, joka vallitsee niin sanotun elämän keskellä. Se ettei ehkä olekaan mitään järkevää syytä tai merkitystä, että minun on vain oltava mukisematta, hyväksyttävä, että tämän parempia aikoja ei tule. Ota elämäsi ja ole tyytyväinen, muuta et saa.

Kaksi Oxaminia, yksi Atarax ja kaksi siideriä yötä turvaamassa ja silti heräsin kuudelta aamulla jyskyttävään ajatukseen uudesta päivästä. EiEiEiEiEiEi. Anna minun vielä nukkua. Minä en kestä Tunteja. Näitä pelottavia Tunteja, joita kellon viisari lyö ihan liian hitaasti. Joita ajan viisari lyö ihan liian hitaasti. Levoton ahdistuneisuus pakotti ylös. Luin lehden. Menin takaisin nukkumaan. Heräsin lukemaan kirjaa. Menin takaisin nukkumaan. Istuin tietokoneelle. Menin takaisin nukkumaan. Näin ne minun päiväni kuluvat. Pelkkää levotonta olemassa oloa erikseen, ei olemassaoloa yhteen.

Jaksan hämmästyä sitä, miten ihmiset ehtivät jo puolilta päivin kirjoittaa blogeihinsa, kuinka ihana päivä on OLLUT. Kuinka torilla ja kaupungilla sitä ja tätä, kuinka piknikkejä ja aurinkoa ja sitä ja tätä. Oma päiväni ei normaaleissakaan oloissa olisi puolessa välissä vielä kello kaksitoista päivällä, saati sitten nyt, kun harrastan nukkumisen ja valveillaolon on off -suhdetta, kiitos ahdistuneen levottomuuteni. Minä vihaan, ei, todellisuudessa minä KADEHDIN niitä ihmisiä, jotka normaalin työviikon jälkeen kirmaavat malttamattomina kesäviikonlopun rientoihin, etsivät ystävät ja rakkaat käsiinsä, pakkaavat auton takakontin ja suuntaavat eväskorit ja mäyräkoirat kilisten viettämään aurinkoisia hetkiä, joiden avulla taas jaksavat seuraavan viikon ja arjen aherruksen. Vaikka tiedän senkin, etten koskaan pystyisi nauttimaan arjesta kuten nämä ihmiset, en vaikka viikonloppuni olisivatkin pelastavia keitaita perjantaiden ja maanantaiden välillä.

Tämä olemisen kriisini on ollut aina. En usko, että sitä lapsuudessa koskaan olisi tajuttu masennukseksi, vaikka olisi kuinka suurennuslasilla tarkasteltu. Enhän sitä tajunnut itsekään. Välillä kriisi paisuu ja kasvaa yli äyräittensä, ja silloin oleminen on sietämätöntä. Kuten nyt. Tuntuu hirveältä olla. Ja koittaa elää. Eihän sillä ole merkitystä, onko edes merkitystä, tai että minulla on merkitystä. Plaah. Sanoja ja sanahelinää. Absurdiutta. Yök.

En pysty en pysty en pysty en pysty kestämään ajatusta huomisesta päivästä vailla merkitystä.

Miksi herätä? Miksi toimia? Miksi olla? Kertokaa! Tämä eksistentiaalinen ahdistus ei jätä minua rauhaan. Tämä mitäänsanomattomuus. Tämä "ei mikään".

Nukkua. Ja kun sitäkään ei pysty. Ei vaikka kuinka pumppaisi itseensä alkoholia ja troppeja.

Minä. En. Jaksa.