- Hyvät päivät ovat hyviä ja huonot huonoja. Maanantaina hypomaanisin ottein, tiistaina itkien, täristen, pahoin voiden ja nukkuen. Maanantaina kaikkea aamusta iltaan liikaa ja tarpeeksi, tiistaina kesken päivän töistä pois itkemään ja nukkumaan. Tänään sitten jotain siltä väliltä.

- En sitten tiistaina päässyt terapiaankaan asti. Ahdisti ahdisti iketti ahdisti. Laitoin tekstarilla peruutuksen. Kyllähän se terapia varmasti auttaakin, kun ei edes vaivaudu paikalle. Huoh.

- Nyt kun on unta riittänyt, olen kirjaimellisesti painiskellut yöni demonien kanssa, käynyt sotaa rotusortoa vastaan, kuollut, tappanut, ollut tapettavana, paennut, haavoittunut, keksinyt pakosuunnitelmia, juossut karkuun teloittajia, kiduttajia, myrkkykaasuja, kahlannut ruumismeressä, sortuvien talojen keskellä ja virtaavassa veressä. Ah, näitä öitä, ah näitä unia.

- Pelottaa, että kohta tapahtuu jotain todella pahaa.

Kirjoitin teille pitkään ja hartaasti. Kadotin sen. Eikä minulla ole voimia tehdä sitä nyt heti uudelleen. Tiivistän asiani siis mahdollisimman hyvin...

Rakkaat, kiitos huolenpidostanne ja kyselyistänne. Toisaalta se oli hyväkin, koska huomasin kuinka hyvinvoinnistani huolehditaan jopa täällä blogistaniassa. Toisaalta tunnen syvää katumusta ja vihaa, että jätin teidät tällä tavalla pelkäämään ja odottamaan pahinta. En voi kuitenkaan muuta kuin pyytää anteeksi.

Minä en päättänyt lakata kirjoittamasta. Yhtenä päivänä elämä vain päätti, että minä en pysty. En pystynyt käymään täällä omassa blogissanikaan tulematta huonovointiseksi. En pystynyt kommentoimaan teidän tärkeiden omia blogeja. Kaikki tuntui hyvin...epätodelliselta. Olin jumissa ja sekaisin. On tapahtunut paljon, liikaa. Olen juossut hypomaniasta ahdistuksen kautta masennukseen ja syömisongelmiin ja takaisin. Kaikki alusta ja yhtä aikaa. Olen löytänyt rinnalleni tärkeän ihmisen, jonka olemassaolon, varsinkin meidän yhdessäolomme, kyseenalaistan jokaikinen päivä: miksi minun kanssani, en minä sinua ansaitse, milloin sinä huomaat, etten ole sen arvoinen? Ja silti minulla on parempi, turvallisempi ja luonnollisempi olo tässä suhteessa kuin koskaan. Ja onnenhetket, nekin ovat tulleet tätä kautta. Viipyen, vieraillen, mutta hetkeksi ainakin piipahtaneet.

Toisaalta voin jälleen huonosti. Se oli odotettavasi hypomaanisen kauden jälkeen. Itkettää. Masentaa. Syömisongelmat kiihtyvät. Hyperventilaatiokohtaukset voivat tulla yllättäen tuttujenkin ihmisten seurassa. Eikä mikään todella huvita.

Silti minä olen löytänyt musiikin uudelleen, elokuvat uudelleen, olen jälleen vaiheessa, jossa olen riippuvainen sosiaalisista suhteista, ja minulla on tämä tärkeä ihminen. Etkoilla istuin ystävän WC:ssä ja itkin, miksen koskaan voi olla onnellinen, vaikka edellytykset siihen olisivat. Mistä se masennus aina tulee ja taltuttaa, pilaa kaiken?

Päivitystä: Minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Minulla on edelleenkin toistuva vaikea masennus hypomaanisilla kausilla, syömishäiriö, masentunut ja vaativa persoonallisuus, oireita pakko-oireisesta ja muistakin persoonallisuushäiriöistä sekä paniikkihäiriöstä. Olen kunnolla diagnosoimaton vaikea yksilö. Eikä sillä niin väliä olisikaan, olin vain vihdoin halunnut masennusdiagnoosin ulkopuolelta AUTTAVAN lääkkeen. Haluaisin että joku katkaisisi tämän huonon ja vähemmän huonon kierteen. Antaisi olla onnellinen.

Lamotrigiini. Siinä ainoa mitä kuukausien kokeiden jälkeen minulle kyettiin kokeiluun antamaan. Terapiaryhmä oli fiasko, mutta siitä huolimatta pyysin pääsyä kesän ryhmään, koska en muuten usko säilyttäväni tätäkään järjen hiventä, mikä minulla nyt on.

Ehkä yksi asia on muuttunut: vaikka masennus koittaa vakuuttaa minulle kuoleman olevan parasta, minä yritän taistella sitä vastaan. Koska rakkaus voi sittenkin olla voimakkaampaa ja koska ehkä minun on tehtävä tästä elämästä joka minulle on annettu, edes sellainen, jonka kanssa voisin elää ja olla.

Lupaan kirjoittaa tästä lähin taas tapani mukaan säännöllisen epäsäännöllisesti. En ole vielä valmis luopumaan tästä yhteisöstä ja teistä kaikista.

Rakkaat lukijat ja kommentoijat, vastaan teille tässä yhteisesti niin hyvin kuin kykenen nykyistä olotilaani koskien. Ensinnäkin kiitos kaikille kannustamisesta, neuvoista ja tuesta<3 Se on tärkeää.

Asiaan: En minäkään usko, että nyt on kyse maniasta. Sanoinhan sen jo muutama viikko sitten laantuneen. Ja totta on myös sekin, että minulla vasta tutkitaan bipolaarisuuden mahdollisuutta, ja siitäkin vielä heikempää muotoa. Kyllä minä nyt jo erotan tämän ja maanisena pitämäni kauden; kuten joku teistä sanoikin, silloin menivät unet ja tekeminen ja meneminen oli pakkoa, vaikkakin jollakin tavalla ihanaa pakkoa. Jos taas vertaisin tätä aikaa viime kesän tai vaikka edellisenkin kesän jaksoon, on olo taas varsin erilainen: tiedän mitä on täristä itkien sängyssä päivät pitkät jaksamatta pestä hiuksia tai hampaita, tai uskaltaa kauppaan vain kiertoteiden kautta kun on pimeää.

Mutta siksipä kai nykyisessä diagnoosilistassani onkin termi "toistuva masennus". Sinulle hyvä Kaasis, joka olet ennenkin kommentoinut tylysti, ehkä provosoidakseni minua, ehkä omalle elämällesi katkeroituneena, en voi sanoa kuin että: minulla menee huonosti. Joskus menee vain vähän vähemmän huonommin, joskus menee niin huonosti, että on lähes menemättä. Sinä et tunne minua. Minä en tunne sinua. Jos sinun kommenttisi "Sinulla ei mene huonosti" olisi taikasana, ottaisin sen riemuiten vastaan. Jos sillä saisin takaisin kadotetun nuoruuden, kadotetun terveen vartalon ja kadotetut  vuodet jotka ovat täynnä mustaa. Tai jos sillä voisin muuttaa vimeiset kymmenen vuotta, ja ne ajat sairaalassa, sen pelon, sen tuskan ja sen kivun mitä olen saanut ja saan kokea. Jos toteamuksesi toisi minulle normaalin elämän, jossa jokaista ihmissuhdettaan tai tekemistään ei tarvitsisi selittää, jokaista pientä mielenliikettään arvioida, minä ottaisin sanasi mieluusti vastaan.

Ehkä luulet, että olen kultalusikka suussa syntynyt, kun olen kertonut, että sairauteni syynä eivät ole olleet vääristyneet perhesuhteet tai suuret traumat. Sairautta kun ei kuitenkaan voi selittää lähtökohdilla. Ehkä olet katkera, minäkin olen, ja koitat selittää oman surusi pois sillä, että sinulla menee huonoiten. Voit toki ajatella niin, mutta inhimillinen tuska on yksilöllistä. Minä säälin jokaista joka voi huonosti, oli hän sitten aivan eri lähtökohdissa asuva köyhän maan ihminen, etuoikeutettu valkoisen rodun edustaja hienostokodissa tai...vain sinä tai minä. Joku meistä.

Mutta älä sano ettei minulla mene huonosti. Vaikka olen nyt voinut paremmin, on jokainen päivä silti suuri taistelu siitä, miksi nousisin sängystä, millä oikeuttaisin olemassaoloni, millä pystyn taistelemaan omalla välinpitämättömyydelläni aiheuttamiani ruumiini kremppoja ja vaivoja vastaan. Otan lääkkeet jotta jaksan. Välillä itken, välillä nauran.

Toistuva masennus. Mania tai depressio. Minä alan nyt tavoitella niitä pieniä hetkiä taas, ainakin tänä paremman olon kautena minä sanon näin. Kohta voin taas menettää toivoni ja olla jaksamatta.

Mutta älä sano ettei minulla mene huonosti.

Pääsiäinen oli ja meni. Ja uskokaa tai älkää, se oli hyvä pääsiäinen. Se oli hullu pääsiäinen. Se oli spontaani pääsiäinen. Mutta se oli myös iloinen pääsiäinen, tapahtumarikas pääsiäinen ja uusia voimavaroja tuonut pääsiäinen. Biletystähän se oli juhlapyhät putkeen, mutta en minä sitä vielä vähän aikaa sitten olisi edes jaksanut. Tapasin ihmisiä. Tein spontaaneja tekoja, joita normaalisti täristen panikoisin ja kävin vallan mainiolla keikalla kuuntelemassa loistavia artisteja.

Juuri eilen sanoin läheiselle kuinka hassua olotilaa elän: joka toinen päivä luulen olevani matkalla kohti parantumista (ts. toistuvan masennuksen parempaa välitilaa), ja joka toinen päivä synkistelen pohjamudissa. Voimavaroja on ollut yllättävän paljon, toisaalta olen nukkunutkin valtavia määriä. Mutta onko tämä sitten vielä maniaa? Onko tämä normaalia vai epänormaalia? Milloin sitä koskaan tietää, kun on niin totaalisen tietämätön oman sielunelämän normaaliudesta ja epänormaaliudesta, kun aina kaikki on ollut jollakin tavalla väärin.

Ajatukseni on pyhien jälkeen niin täynnä tätä kaikkea tapahtunutta, että välillä pääni meinaa räjähtää. Olen samalla innoissani ja samalla peloissani, utelias ja vihaan arkea. Tässä elämässä on tarpeeksi, entä jos minulla olisi työ? Tai miten jaksan suorittaa opiskeluni? En tiedä. Ehkä koitan nauttia tästä hetkellisestä hämmennyksen olotilasta nyt tänään, koska ehkä sitä ei enää huomenna ole, ja luette pian jälleen vallan erilaista tekstiä.

En tiedä, kuinka minä voin!

No niin. Tänään oli vihdoin varaamani psykiatriaika. Ja nyt minulta aletaan tutkia bipolaarisen mielialahäiriön hieman kesympää muotoa 2. Lääkäri kyseli paljon, ja se alkoi hänestäkin tuntua hyvin mahdolliselta. On tehtävä testejä. Ja jos diagnoosi nyt olisikin oikea, siitä seuraisi jälleen kerran vallan massiivisia lääkemuutoksia. Bipolaarisilla masennuslääkkeet eivät yleensä tehoa. Ei siis olisikaan ihme, kun kokeilemani kymmenet ja kymmenet lääkkeet eivät ole tehonneet pätkän vertaa.

Kysyin itse myös sähköhoidosta. Sekään ei ole poissuljettu. Saa nyt nähdä miten hoitoni kanssa mennään ympäri ja ämpäri, vai tapahtuuko yhtään mitään. Ensi kuussa alkaa kuntoutustarpeitani arvioiva ryhmä, ja sinne sekaan pitäisi nyt löytää aikaa vaikka mihin. Iltalääkkeet jätettiin vasteettomina pois ja Diapamin tilalle sain jälleen kaipaamani Opamoxin.

Ja uskokaa tai älkää: lääkäri vaihtuu toukokuun jälkeen jo viidennen tai kuudennen kerran! Tässä vasta intiimiä ja potilasmyönteistä hoitoa.

Tämän päivän olen nukkunut rauhoittavilla, koska nukkumaton yö oli kaamea. Olo on vieläkin nuutunut. Huomaan selvästi maanisen kauden olevan laantumaan päin, kun nyt voisin jälleen nukkua vaikka kellon ympäri.

Pitäisi soittaa ystävälle sairaalaan. Toisen ystävän razorbladit ja sakset kävin eilen hamstraamassa itselleni. Kolmas laihtuu silmissä. Ja minä porskutan. Minä porskutan aina, kai. Ja jotenkin.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Pelottavaa, mutta samalla huojentavaa, jos vihdoin saisinkin oikean diagnoosin ja oikean lääkityksen. Olen silti väsynyt tähän kaikkeen.

Hyvää pääsiäistä, vaikkei se minulle itselleni olekaan mitenkään merkityksellinen.

Täältä.

En ole kadonnut tai lopettanut kirjoittamista. Tämä viikko on vain ollut kovin hektinen, liiankin hektinen. Täten olen myös jälleen kerran saanut huomata, etten pysty normaali-ihmisen elämään: en pysy siinä vauhdissa, missä pitäisi, ollakseen työkykyinen, sosiaalisesti kyvykäs sekä yleensäkin elämäkyvykäs. Viikko on tosin ollut vallan mukava, koska olen saanut viettää sen tärkeän ihmisen seurassa, enkä ole saanut aikaa vaipua suruni syövereihin, vaikka ahdistus ja väsymys välillä ovatkin takoneet takaraivossa. Nyt olen uupunut, ja nukun ehkä loppuviikon. Tuntuu etten jaksa edes puhua puhelimessa, saati nostaa kättäni. Hah.

Kun nyt siis läheisiä ihmisiä muuttaa paikkakunnalta, toivon enemmän kuin koskaan, että tämän maanisen kauteni aikana hankkimani uudet tuttavuudet eivät kuivuisi kokoon. Koska tunnen kunnon depiskauden jo lähestyvän, olen varoitellut siitä myös näitä vähäisiä ystäviäni kaupungissa. Eräs rakas ystävä sanoi, että haluaisi kovasti hypätä masennuskauteni yli. Että nyt sentään olen jaksanut jotain, vaikkakin maanisesti ja ahdistuen muiden silmiltä salassa. Voi kun minäkin saisin hypätä sen yli. Tosin haluaisin myös tämän manian rauhoittuvan. Haluan siis hypätä koko elämäni yli? Siltä tuntuu valitettavasti kovin usein.

Voi miten olenkaan viime aikoina saanut olla vilpittömän onnellinen toisten ihmisten puolesta. Tällainen vilpitön onni muiden onnesta, on aivan pakahduttavan valtavan mahtava tunne. Usein sitä nimittäin (niin kuin viime kirjoituksessani mainitsin), surullisesti kadehtii toisten iloa ja katkeroittaa itseään lisää. Välillä sitä vain huomaa rakastavansa toisia niin valtavasti, että heidän onnensa ei kuitenkaan ole pois minulta.

Ylä- ja alamäkiä, sitähän tämä on. Olen saanut viikon aikana myös huolestua monenkin läheisen hyvinvoinnista. Mutta mitä jos on liian kaukana auttaakseen? Pelkään kuolinviestiä niin monelta suunnalta, että välillä haluaisin antaa oman kuolinviestini kiiriä muille, koska on niin vaikea kantaa kaikkea ja jaksaa samalla hengittää.

Mutta täällä minä olen. Tylsänä ja työkyvyttömänä, edelleen. Opintojen suorittamisesta tänä keväänä olen jo luopunut. Tarkoitus olisi palata sorvin ääreen syksyllä. Ahdistaa jo nyt. Siksi koitan olla ajattelematta.

Nyt otan pillerin ja nukun univelkoja pois.

En ole pystynyt kirjoittamaan, koska olen totaalisen uupunut. Välillä en ole jaksanut edes avata tietokonetta. Uupumus johtunee tästä ylenpalttisesta puuhailustani ja maanisuudesta, joka tosin on kovin ristiriidassa väsymyksen kanssa. Se vain tuntuu pakolta, koko ajan on tuhat rautaa tulessa ja miljoona eri projektia kesken eikä mikään valmistu. Ja sitten harmittaa. Ja on syyllinnen olo. Ja välillä puuhaan yömyöhään ja sitten tulee päiviä, kun meinaan nukahtaa jopa jumpatessa (se taitaa olla aika ennätys) tai silmät lupsuvat seisaaltaan. Ja silti ihme kyllä olen nyt buukannut kalenteriini lähes kaikki päivät täyteen.

Joku viisaampi sielu siellä ruudun toisella puolella sanoo, että eikös tämä nyt kuulosta jo normaalimmalta kuin se, että makaa sohvalla ja itkee silmänsä ja suunsa täyteen räkää eikä jaksa pestä edes hiuksiaan. No mutta ei tämä silti sen mukavampaa ole: rahat ovat lopussa, kiitos älyttömien ideoitteni ja pakkomielteisten ostosteni ja tosiaan väsymys ja ahdistus purkautuvat kuitenkin aina jossain vaiheessa. Kun saavuttaisi sen keskitien, että osaisi elää järkevästi ja antaa tilaa puuhille, mutta myös muistaa levätä. Että sehän se taika olisikin. Mutta kun ei niin ei.

Projekteja ja pelkkää haastetta tuntuu tällä hetkellä riittävän elämässä muutenkin jo niin paljon, etten ole edes ajatellut opintoja. Voe helveta. Pitäisi pian ilmoittaa opettajillekin jotain, että anonko jälleen lykkäystä vai en. Oma mielipiteeni on, että anon. Tai sitten en. Joka päivä eri mielipide, joka päivä eri tunnelma. Ja edelleen en pysty matkustamaan kaupungista pois, en edes läheistä katsomaan sairaalaan.

Viikonloppuna tosin yllätin itseni ja tein saavutuksen: en ole sitten viime kesäkuun alun kyennyt käymään baarissa tai yöelämässä ollenkaan, ja nyt sitten tein uuden avauksen siihen. Tosin panikoituani koko alkuillan ja Diapamit laukussa varalla.

Ruumiintuntemuksistani en sano tällä hetkellä mitään muuta kuin että: inhotan ja ällötän itseäni enemmän kuin aikoihin. Ja silti...kaipaan kosketusta, rakkautta ja läheisyyttä enemmän kuin aikoihin...En ole yhtään ristiriitainen ihminen, en.

Tänään oli toimintaterapeutin ensimmäinen haastattelu kuntoutustarpeita arvioivaan ryhmään. Ihan peruskauraa oli se juttuhetki, sanoisin. Meinasin nukahtaa koko ajan, mutta minulla on kuulemma loistava itsetuntemus ja muutenkin kuulostin ilmeisesti onnekseni rationaaliselta. Sitten olen tavannut ystäviä kahvilassa ja illalla pitäisi jaksaa (ruoka)ravintolaan, vaikka silmät painuvat kiinni jo nyt. Ja huomenna aamukymmeneltä tapaaminen ei kovinkaan lähistöllä. Voe luoja kun odottelen jo torstaita, että saisin nukkua vaikka koko päivän ja levätä.

Lyricat ovat olleet lopussa jo kaksi päivää. En ole näköjään huomannut uusia reseptejä. Saa nähdä mitkä viekkarit kohta iskevät.

- Psykolla väänsin jälleen itkua, kun en kuulemma saa talon sisäistä terapeuttia ennen kuin syksyllä. "Mutta eihän siihen ole pitkä aika! Laske vaikka!" Haista sinä nainen kuule...kukkanen!

- Ensi viikolla toimintaterapeutin haastattelu sentään. Ensimmäinen niistä kolmesta yksilöhaastattelusta, jotka vaaditaan päästäkseni kuntoutustarpeita ja -keinoja selvittävään ryhmään.

- Olen nyt täysin vakuuttunut, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö pelkän vakavan masennuksen sijaan. Läheiset ovat olleet myöntyväisiä samansuuntaisiin mielipiteisiin.

- Olen rikkipoikkipuhki, koska en juurikaan nuku, kun puuhaan ja kulutan kaikki rahani kaikenmoiseen turhaan, eli jos kohta depressiokausi ei ala, olen luultavasti pian koditon pummi.

- Kysyin mahdollisuudesta sähköhoitoon, vaikka suljetulla ollessa sähköhoidosta juuri tulleet potilaat näyttivät pelottavan "tyhjiltä". Ei se olotila tietenkään kestänyt kauaa. Mutta: sähköhoito tuntuu silti pelottavalta, mutta onko se viimeinen mahdollisuuteni?

- No mulla on sitten sairaalakausieni vuoksi näköjään sitten todellakin resistanssi myös Diapameihin. Jeejee. Kaksi pamia vetäisin, mutta mitään vaikutusta ei tullut, vaan aloin sisustaa kotia, kehittelemään taluluja, ruuvaamaan naulakoita seinään, käymään ostoksilla (kuinkas muuten?).Voitaisiinkohan vihdoin siirtyä takaisin Opamoxeihin, kiitos?!

- No nyt sitten muuttaakin kaksi läheistä kaupungista pois. Voi kakka (näin kauniisti sanottuna), eihän täällä ole kohta enää ketään eikä mitään minulle?

- Maanisuudesta huolimatta ei se ahdistus, eikä surumielisyys ole mennyt pois. Tänään itketti pitkästä aikaa kun tulin psykolta, koska tuntui niin lohduttomalta. Tässä on vuosi jo soudettu ja huovattu, ja hemmetti sentään "eihän sinne syksyyn niin pitkä aika ole. Ehkä sitten sitä terapiaa voit saada".

- Jee! (ironiaa, jos joku ei tajunnut)

- Nyt aion katsoa leffan, syödä, koska en ole syönyt koko päivänä ja tehdä käsitöitä. Alkuviikon olenkin mukavasti buukannut täyteen tekemistä, että ei tämä tästä ainakaan ihan vielä laannu...

Hei, mulla oli lauantaina hauskaa! Kuvitelkaa. Tosin tuskin olisi ollut, ellei kuningasalkoholi olisi ollut rentouttamassa ja tekemässä minua sosiaaliseksi...Mutta kuitenkin. Oli juhlat. Ja kivoimmat ikinäOli mulla rauhoittava laukussa kaiken varalta, mutta joinkin sitten niin paljon, etten aikoihin olekaan juonut. Ei paljon rauhoittavia tarvinnut. Ja jaksoin vielä jatkoillekin. Baariin tosin en jaksanut, enkä kehdannut lähteä. Mitä olenkaan kertonut maanisesta jaksostani? En minä tähän muuten olisi pystynyt. Hassua, surullista, epätodellista ja luonnotonta.

Tiedätte kaikki, kuinka bileissä on alussa se vaivaannuttava hiljainen alkujakso, kun kukaan ei vielä ole humalassa. Hymistään ja kysellään kuulumisia. Ja tutustutaan, jos ei ennestään tunneta. Lauantaina silloin kyseltiin työkuulumisia. Mitä kukin, missä, milloin, mitä seuraavaksi? Olin vielä selvinpäin ja heitin suoraan olevani eläkkeellä enkä tekeväni mitään. Ja oli siellä sentään muutama ihminen, joita en ennestään tuntenut. Hassua sinänsä, kukaan ei juurikaan noteerannut asiaa. Ehkä on ihmisiä, jotka ymmärtävätkin.

Heräsin tänään (sunnuntai) klo 15 kaverin soittoon. En ollut tietoinen päivästä tai kellonajasta. Katsoin painoni pitkästä aikaa. Sydän hyppäsi kurkkuun ahdistuksesta. Mutta sitten ajattelin, että paskat siitä. Elämä on kuitenkin paskaa, eipä sillä väliä, jos ei koskaan saa omaa rakasta, jos aina on ruma kuin aasi tai ei koskaan kykene mihinkään muuhun kuin makaamaan kotona ja olemaan saamaton eläkeläinen.

Illalla maaninen puuhaaminen ilmaantui jälleen. Järjestelyä, sähköposteilua, käsitöitä tuntikausia. Katsoin kertaalleen elokuvan Paha maa. Jotkut suomalaisetkin leffat ovat hyviä. Olenko koskaan kertonut mieltymyksestäni melankolisiin, surullisiin ja masentaviin elokuviin? Hah.  En ole syönyt tänään vielä muuta (jos nyt kuitenkin puhutaan sunnuntaista, vaikka kello onkin jo lähes kaksi yöllä) kuin juonut pari siideriä ja syönyt purkin herkkusieniä. Ei ole ollut nälkä. Ihme. Hahaha.

Nyt on vähennettävä alkoholin käyttöä. On pakko rajoittaa viikonloppuihin ja max. keskiviikkoon. En halua alkoholistiksi tai sekakäyttäjäksi (kiitos rauhoittavien ja unilääkkeiden, sekä kauempaa suvusta tulevien geenien). Onneksi on alkuviikoksi tekemistä: Huomenna on psyko, joka toivon mukaan (tai muuten sanon pari rumaa sanaa) on etsinyt minulle niitä mahdollisia terapiaryhmiä ja koittanut saada minulle talon sisäistä terapeuttia, tiistaina on ystävän kanssa sovittua tekemistä ja keskiviikkona illalla yksi projekti. Saa nähdä koska romahdan takaisin pimeään. Ei tätä 24h puuhaamista voi kauaa kestää. Tiedän sen kokemuksesta.

Voi hitto kun oikeasti haluaisin jättää tämän maailman. Mutta en voi. Fear not, siis.

Mä en halua, että kevätkään tulee. Olisi aina pimeä ja turvallinen peittävyys.

Ja voi hitsi kun mä rakastan mun ystäviä ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Pian varmaan itken, kun yksi muuttaa pois. Ja muut asuvat liian kaukana. Kyllä minä olen yksinäinen. Miksi tämä kaupunki ei anna minulle ihmisiä, joiden arvoinen minä olisin?

Kuva täältä: www.nataliedee.com

Täältä.

Voi, ette voi ymmärtääkään, kuinka paljon teidän kaikkien kommenttinne minulle merkitsevät: olivat ne sitten lyhyitä tai pitkiä, samaa mieltä olevia tai  vastakkaisia mielipiteitä. On jotenkin ihanaa ja kaunista tietää, että edes joku oleva ja elävä lukee. Tai vaikka vain virtuaalisesti välittää. Kiitos siis kaikille.

En enää osaa sanoa mania- ja depressiovaiheista mitään. Tänään tiesin jo valmiiksi, ettei minulla ole mitään menoa, ei ketään ketä pyytää kahville tai kaupungille, ei mitään järkevää. (Nukun siis nykyisin jälleen, kun on toistaiseksi unilääkkeitä) vedin siis aamulla herättyäni heti rauhoittavan ja pari unilääkettä, jotta voisin elää päivän pois alta. Näin psykedeelisiä unia, niin todellisia, että ihan oikeasti luulin WC-pönttöni tulvivan ja jonkun käyneen asunnossani rikkomassa tavaroita ja kirjoittelemassa seiniin. Koitin selittää itselleni, että se on unta ja herättää itseni horroksesta, mutta sama toistui ainakin kymmenisen kertaa, ja aina olin epävarma, olivatko tapahtumat totta vai unta. Välillä makasin puolihorroksessa tai hereillä sängyssä. En halunnut nousta. Vastailin tekstiviesteihin horroksessa ja silmät harittaen, niin että viesteihin vastaamiseen kului ainakin viisitoista minuuttia. Puhuin unissani, tiedostan sen. Painajaisia.

Läheinen joutui tänään sairaalaan. Tai meni. Olen onnellinen, että hän on turvassa toistaiseksi. Haluaisin mennä käymään, mutta pääsenkö itse sinne asti?

Nousin sängystä 18.20, siltä varalta, että tuttu tulisi käymään seitsemältä. Ei tullut. Hain kaupasta siideriä ja suklaata. Rasvasin mustelmat ja viillot. Korjasin korun, silitin. Tein jalkahoidon. Jumppasin tunnin. Maaninen tekeminen jatkui siis depressiivisen päivän jälkeen.

Huomenna on onneksi sovittua kaupungille menoa. Asioiden hoitoa. Ostin Piano -elokuvan. Rakastan sitä. Laitetaan kasaan vielä katsomatta olevia elokuvia, joihin haluan keskittyä kun jaksan, samoin kuin kirjakasani kasvaa kasvamistaan. Olen onneksi pystynyt keskittymään käsitöihin. Se on uutta pitkään aikaan.

Tuntuu pakottavalta mennä huomenna mennä ostamaan yksi laukku alennuksesta, kun kerran tulee rahaa tilille.

Ja ystävän ääni tuntui surulliselta ja hieman syyttävältäkin, kun en jaksa lähteä toiselle puolelle Suomea hänen syntymäpäivileen. Rakas lemmikki lapsuuden kodissa on huonossa kunnossa.

Voi paska. Milloin kaikki helpottaa?

"Sataa lunta. Mies kulkee lumessa. Lumi yltää häntä

       polviin.

Sataa lunta.

Lumi yltää häntä napaan, hän jatkaa

     kulkuaan, sataa lunta.

Lumi yltää häntä kainaloihin. Hän jatkaa.

Sataa lunta. Lumi saavuttaa aataminomenan, suun, nenän-

     reiät, korvakäytävät.

Hän jatkaa kulkuaan.

Sataa lunta. Häntä ei enää näy. Hän

     jatkaa kulkuaan. Sataa lunta.

Hän jatkaa kulkuaan. Sataa lunta. Sataa lunta.

Hän jatkaa kulkuaan.

Sinä olet se mies. Kuvittele. Jatka kulkuasi."

(Claes Andersson: Sataa lunta, 10. runo)

Maanisuus jatkuu. Kohta tilaan ajan lääkärille, kun rauhoittavatkaan eivät rauhoita, vaan puuhaan ja tohellan kuin hullu, vaihteeksi. Tänään kävelin kuusi tuntia kaupungilla korkkareilla ystävän kanssa. Eilen löin käteni mustelmille ja turvonneiksi. Tänään ei pitänyt ostaa mitään: ostin koruja, leffan ja topin. Tilillä on 25 senttiä. Onneksi perjantaina tulee rahaa. Ehkä pystyn maksamaan laskut. Tekisi mieli vaihteeksi puhua jatkuvasti, mennä ja tehdä. Ei tämäkään ole tervettä. Tiedän terveen minän.

Pelottaa ihan hitosti. Itseni.