Epäreilua! Epäreilua, että sitten kun minä vuosikausien etsimisen jälkeen löydän elämälleni tarkoituksen, otetaan sekin sitten pois. Ei minulla tässä maailmassa ilman miestä ole mitään, sanotte mitä sanotte. Kaikki elämäni kiintopisteet kohdistuvat itseni ulkopuolelle ja toisiin ihmisiin. Ja niin  minä sen tarkoituksen sitten järkeilin. Nyt ei ole mitään.

Luulin tätä blogia aloittaessani, että tästä tulisi kerrankin hieman valoisampi, hieman toiveikkaampi blogi kuin edellisistäni. Että tässä minun ei tarvitsisi jatkuvasti kirjoittaa itsesäälin huuruisia masennus- ja syömiskiemuroita. Että vihdoin olisi minunkin elämässäni sellainen aika, että voin toiveikkaana käydä eteenpäin, ehkä jopa odottaa tulevaisuudeltakin jotain. Väärin luulin. Tuntuu ihan liian vaikealta selvitä nyt, kun kaikki on romahtanut hetkessä. Eron jälkeen olen itkenyt tunnin välein niin että silmiin sattuu. Pahimmalta tuntuu aloittaa arki, sillä siellä minun kanssani ei enää ole ketään.

Rakkaudettomuus. Sain tänään paniikkikohtauksen, kun päivässä tuntui olevan ihan liian paljon tunteja jäljellä.

Fyysinen sairaus on ollut hyvin ärhäkällä tuulella sekin. Koitan kehittää sijaistekemistä pystymättä kuitenkaan mihinkään. Olisin halunnut ottaa kauniita valokuvia blogia varten, mutta en ole päässyt oven ulkopuolelle. Päädyn aina sohvalle makaamaan ja itkemään. Kauaa en jaksa keskittyä mihinkään. Pitkästä aikaa yritin vähän virkata; mitään muuta epäsosiaalista ja itkukohtauksien keskeyttämisestä kärsimätöntä en keksinyt.

1648556.jpg

 Tukehdun. Kuristun. Hukun.