Kieltäydyn toivottamasta hyvää juhannusta näin blogin kautta tai postaamaan kuvia kokosta ja suomalaisesta maalaisromantiikasta. Minua juhannus, vappu ja muut suomalaiseen pakkojuhlintakulttuuriin kuuluvat pyhät inhottavat. Jo viikkoja ennen pitäisi olla tiedossa, mitä silloin ihanaisena juhlapäivänä tekee, eikä tekemisen suoda olevan mitään tavanomaista. Pitäisi olla suuria suunnitelmia, loihdittuna mahtavia menuita ruokapöytiin ja haalittuina kärrylastillisia tavaraa marketeista. Juhlinta pitää töiden salliessa aloittaa viimeistään aaton aattona ja lopettaa vasta kun on pakko. On pakko pakko pakko hytistä vettäräntäärakeita syytävässä ulkoilmassa topissa ja kesäshortseissa, koska juhannuksena nyt vaan on ihan pakko nauttia Suomen kesästä, tai muuten ei kunnon suomalainen ole ollenkaan! Minä en haluaisi lähteä maalle laisinkaan. Cityihmisenä viihtyisin paljon mieluummin kaupungin vilskeessä ja ihmisten turvallisessa läheisyydessä. Mutta koska kaupungeista tulee juhlapyhinä kuolleita ja kaupunkiin jääville ja mökkiä omistamattomille ei jätetä muita vaihtoehtoja, koitan pinnistää hermoni äärimmilleen keksiäkseni edes jonkun tutuntutun, jonka mökille päästä  viettämään mukahauskoja ryyppyhetkiä. Tai sitten jään neljän seinän sisään omaan kaupunkiasuntooni ja tunnen itseni täydellisen epäonnistuneeksi ihmisyksilöksi, joka juhannuksen kaltaisena juhlapäivänä on ilonpilaaja ja varsin täydellisesti luonnosta erkaantunut. Hauskaa?

En siis edelleenkään ole osannut päättää, jäänkö kaupunkiin juomaan humalat yhtä täydellisen epätäydellisen ilonpilaajaystäväni kanssa, vai matkustanko huomenissa vanhempieni mökille maalle. Kumpikaan vaihtoehto ei juuri houkuttavuudellaan häikäise, ja kolmannen vaihtoehton ystävän mökillä hylkäsin heti tämän hetkisen masennuksen aiheuttaman juhlintakyvyttömyyden vuoksi. Jos huomenna sataa, jään varmasti kaupunkiin. Maalla olisin loukussa, enkä ehkä pysty siihen nyt. Voi tylsyys näitä pyhiä.

Fyysinen sairaus on pahana. En jaksaisi enää olla reipas senkään takia. Eilisen selvisin itkemättä, mutta tänään kaupungilla kohtasin miehen. Sydänalassa jysähti kovaa ja kotiinpäästyä itkin itseni päiväunille. Miten toisesta voi näin nopeasti tulla niin vieras ja etäinen? Miten joku, joka nukkui vieressäni jokaikinen päivä monen monta kuukautta ja viikkoa ja päivää, silitti hiuksiani ja piti sylissään, on yhtäkkiä kuin kuka tahansa, ihan niin kuin mitään ei koskaan olisi ollutkaan, niin kuin olisin kuvitellut kaiken? Ei helpota tämä suru, ei sitten millään.