Olen jumissa. En osaa tehdä mitään, enkä olla tekemättä. Päivässä on ihan liikaa tunteja nykyisin. Ennen oli helppoa: olin tylsä ja aloitekyvytön silloinkin, mutta Sinä olit kuitenkin kanssani. Vaikka olisit nukkunut, pelkkä läsnäolosi teki olostani rauhoittavan. Minulla oli tarkoitus! Tällä vellovalla pysähtyneellä olemassaololla oli oikeasti jokin tarkoitus! Sinä teit elämästä merkityksellisen. Ensimmäistä kertaa minun elämälläni ja olemassaolollani oli merkitys. Olihan sillä oltava, koska sinä hengitit, söit ja hehkuit lämpöä vieressäni.

Nyt siis tuntuu kuin pohja kaikelta olisi lopullisesti mennyt. Paniikinomaisesti odotan kellon viisareiden kulkua ja päivän vaihtumista. Vaikka ei silläkään ole merkitystä. En osaa olla. En osaa olla! Miten ei ihminen voi tässä iässä osata elää ja olla? Oloni ei koskaan ole tyyni ja rauhallinen, sellainen, että osaisi ottaa tulevan päivän vastaan mitenkään erikoisesti ottamatta sitä vastaan. Nytkin rinnassa alkaa hetki hetkeltä enemmän puristaa kuristaa ahdistaa ajatus tästä päivästä, sen lukuisista tyhjistä tunneista.

Tyhjää. Merkityksetöntä. Etovaa olemassaoloa. Sitä tänään. Ja ehkä aina.