Minä olen yksinäinen. Ja kuinka säälittävää onkin julistaa sitä julkisesti täällä internetin ihmemaassa. Rakkaudettomuus on asia sinänsä, tunne siitä, ettei koskaan ikinä milloinkaan kelpaa toiselle hetkeä kauempaa, mutta en myöskään ymmärrä, miten onnistun aina ankkuroimaan ystävyyssuhteenikin sellaisiin ihmisiin, joille ystävyys on lähinnä velvollisuus, taikka sivuseikka elämässä, jota hoidetaan silloin kuin itseä huvittaa ja on sillä tuulella. Missä ovat ne elämää suuremmat ystävyydet, joista aina kuulee, tai edes ystävät, jotka aidosti välittävät silloinkin, kun eivät itse kaipaa vastapalvelusta?

Juhannus oli huono. Viikonloppu oli huono. Taistelua päästä sängystä ylös. Taistelua päästä suihkuun. Taistelua saada vaatteet päälle. Täydellinen absurdiuden tunne: miksi nämä kaikki toiminnot päivästä päivään vain itseni vuoksi?

Tämän päivän voitto: pesin vessan. Se vaatikin lähes kahden viikon taistelu-urakan käynnistyäkseen. Sitä ennen päivä oli sisältänyt lähinnä pelkkää toimintakyvyttömyyttä ja itkua.

Sinä: olet mielessäni viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla. En voi käyttää esineitä, jotka jotenkin liittyvät erityisellä tavalla sinuun. Sinun hiuksiasi löytyy edelleen jostakin nurkista. Olen säälittävä. Tiedän, ettet sinä enää ajattele minua, meitä tai koko asiaa. Minä rakastin, sinä et.

Ulkona ukkoskuuroja. Eipä ainakaan tarvitse lähteä mihinkään. Vaikka sitä minä kaipaisin. Syytä lähteä, voimaa joka repisi, ystävää joka sanoisi että nyt on pakko itsesäälin loppua.

Joka päivä mietin, että suunnanvaihdos elämässä on pakollinen. Että enhän minä tee elämässäni mitään: en näe, en koe, en tunne, ja jos tunnen, tunnen vääriä asioita. Ei kukaan voi tuhlata päiviänsä näin! Ja kuitenkin jatkan tätä elämää vuosikausia. Joskus joku käy ja muuttaa suunnan kulkua (Sinä muutit), mutta sitten ylemmät huomaavat sen olleenkin erehdys ja minä palaan tähän takaisin. Tarpomaan. Yksin.

"Sinun tuoksusi minussa monta päivää,

monta päivää rakastan itseäni."

(E.Kilpi)

(Saisinpa vielä edes kerran tuoksua sinulta.)