Kirjoitin pitkän postauksen, ja pyyhin sen pois. Kirjoitin uuden, ja pyyhin senkin. Tämä olotila nyt on ihan hemmetin tyhjä, ei siitä ole mitään sanottavaa. Voisin pohtia syitä ja seurauksia, mutta se ei hyödytä ketään. Raskas paino rinnalla ja silmäluomissa olen matkalla jälleen sinne mustaan, josta Sinun avullasi pääsin ylös. Mustassa ei ole mukava vierailla. Siellä en tunne itseäni. Siellä en ole hyvä itselleni. Sieltä minä en jaksa nousta. Mustassa on pelottavaa.

Öisin hätkähtelen hereille. Nukun muutaman tunnin, jos sitäkään. Unilääkkeiden jäljiltä olo on silti pökerryttävä, levosta ei ole tietoakaan. Kuuntelen talon ääniä, autojen ääniä, junan kolkutusta. Sateen tunnistaa autojen renkaiden tavasta suhista, jos ei kuule pisaroita. Naapurissa ollaan jo kuudelta aamulla hereillä. Tänään aamulehti on aikaisessa, ei ole kesäsijaista siis. Korvan vieressä herätyskello tikittää ja sydämeni lyönnit kuuluvat aivan liian kovaa omalla tärykalvolla. Päässäni jyskyttää sanojen sekamelska. Niin on aina ollut. Sanoja minulla on aina ollut, nyt ne eivät vain enää edes osaa purkautua. Ne jäävät kieppumaan, liitämään, iskeytymään vasten otsalohkoa ja ohimoja ja takaraivoa, härnäten, heikottaen. Inhoan öitä. Odotan niitä yhtä kammolla kuin päiviäkin, jolloin en osaa olla. Tuntuu kuin pääni voisi päivisin räjähtää kymmeniksi tuhansiksi pikku palasiksi ilman näkyvää syytä. Minä voisin olla se elokuvien "hullu", joka valkoisessa huoneessa hakkaa päätään seinään tai juoksee kädet täristen ympyrää. Levottomuus asuu minussa nyt, mutta se levottomuus ei saa silti mitään hyödyllistä aikaan.

Suru. Täydellisen surumielinen olotila on vallannut ruumiini, se heikottaa, vetää lysyyn ja painaa sänkyyn. Se on kasvoilla ja liikkeissä. Se ei välitä tuosta lapsiperheestä kahvilan pöydässä tai tuosta nuorten joukosta portaikossa, se ei ilahdu vallan ihastuttavan näköisestä värikkäästä asusta ohikulkijan päällä tai kaupunkiin rantautuvasta tivolista, se ei välitä mistään.

Illalla keikalle. Ällöttää. Varmasti on mukavaa, sitten kun juon. Mutta en minä halua miettiä, mitä tämän täydellisen itseinhon ja pohjamudissa sutivan itsetunnon päälle pukisi. Enkä edes halua erottua nyt, kun minulla on suruaika Sinun vuoksesi. Seinäkukkasena en ole senkään vertaa parempi: täydellinen epäonnistuja, rumuuteensa ja toivottomuuteensa hukkuva säälittävä olento. Voi tuska.