Öihin pitää nykyisin valmistautua kuin raskaaseen urakkaan, melkeinpä yhtä raskaaseen kuin päivät. Sain nukuttua kaksi tuntia, joiden aikana heräsin silloinkin ainakin viisi kertaa. Valvomista aamuyhdeksään ja toiset kaksi tuntia yhtä katkonaisesti. Tätä ei voi kestää kauaa ennen kuin olen liian väsynyt jaksaakseni. Ja huomenna alkavat viikon työt. Minä vihaan tätä.

Elina Hirvosen kirjan innoittamana luin yöllä Michael Cunninghamin Tunnit -kirjan (Hirvonen lainaa häntä usein). Olen aikaisemmin nähnyt Tunnit -elokuvan ja pidin siitä. Pidin kirjastakin. Kolmen eri vuosikymmenellä elävän naisen tarinat yhteenkietoutuneina. Ei mitään onnea tihkuvaa kerrontaa tämäkään, silti.

tunnit.jpg

Valvotun yön väsymys alkaa painaa päälle, ei kuitenkaan niin rajuna, että unta saisin...Sain vihdoin tänään hoidettua muutamia asioita: kävin kirjastossa ja kaupassa, ja pyykitkin ovat tänään löytäneet tiensä pyykkikorin pohjalta koneeseen. Alennusmyynnissä tein ostopäätöstä rintaliivien välillä: otanko nämä käytännölliset, mutta kahdet yhden hinnalla liivit, vai kauniit yksin saman verran maksavat seksikkäät pitsiunelmat? Käytännölliset. Ketäpä varten minä enää koristautuisin. Ei minulla enää ole edes lupa koristautua kun sinä olet poissa elämästäni.

Tuntuu silti kuin päivässä olisi ihan liikaa juuri TUNTEJA. Ihan liikaa, määrättömästi. En osaa käyttää niitä, en halua käyttää niitä. Ne ahdistavat ja pusertavat rintaa, enkä pääse niiltä pakoon enää edes öisin. Tuntuu joka hetki vaikealta hengittää.

Elämäni nykyisen monimuotoisuuden näkee näemmä jo blogin tageista ja siitä, että istun vähän väliä koneella päivittämässä tiedotuksia tylsääkin tylsemmästä kesästäni. Yököttävää itsesäälin värittämää petosta. Kunpa sitä osaisi tehdä tälle elämälleen jotakin. Edes että tekisi siitä elämää.