Eilinen meni, kun annoin sen mennä. Ajattelematta, niin kuin kirjoitin. Keksin tekemistä keksimästä päästyäni kaikille niille jumalattoman pitkille ja lukuisille tunneille (kaupungilla vaeltelua, lukemista, elokuvaa, jumppaa), joten kellon vasta kääntyessä iltaa kohti olin läkähtyä pelkkään mukatekemiseen ja keksimiseen itseensä. Kello puoli kymmenen en sitten osannutkaan enää muuta kuin ahdistuneena vetäytyä peiton alle siiderit ja lääkearsenaalit vatsassa. En ajatellut edelleenkään. Työnsin sen ahdistuksen jonnekin sinne verhon taakse, vaikka se siellä kutkutteli ja pakotti olemaan yökkimättä omaa ryhdistäytymättömyyttä. Taitoivat vihdoin myös auttaa, lääkkeen pirulaiset. Nukuin sujuvasti puolille päivin, tosin kauhean päänsäryn aiheuttivat.

Ammottaa. Se on ehkä parhain verbi ja sana kuvaamaan sitä tunnetta, jonka sunnuntai minussa herätti. Jonka ensi viikko minussa herättää. Olen tähän asti vain maannut sängyssä. En ole enää edes nukkunut, olen vain maannut silmät kiinni, koska päivällä ei ole mitään minulle tarjota. Menisi pois! Mutta ei, siinä se ammottaa tyhjänä ja tuskallisena, on eikä suostu olemaan olematta. Samoin ensi viikko. Jokainen päivä kerrallaan. Säästin jotakin asioiden hoitelua ensi viikollekin, ihan vain että olisi pakko nousta. Kauppareissu tai papereiden toimitus Kelaan viekin ehkä päivästäni noin kymmenisen minuuttia, kuinka helpottava tieto. Näillä nukkumatille vierailla mailla kun päivät tuppaavat muutenkin kestämään pieniä ikuisuuksia.

Oksasen teos valloitti. Syöksyi tajuntaani ja teki vaikutuksen. Puhdistus oli kerrassaan loistava, parempi kuin Stalinin lehmät, Baby Janea en koskaan niin korkealle arvostanutkaan. Hyvä kirja aiheuttaa myös turtumuksen tunteen, koska tietää, ettei vähään aikaan, tai ehkä koskaan, löydä yhtä loistavaa tai hyvin soljuvaa kirjaa luettavakseen. Mieluummin on sitten lukematta mitään.

Voi tuska. Olen kivuliaan tietoinen olemassaolostani. Ja sunnuntaista. Hiukset kutittavat ja ovat kohta jäykistyneet muotoonsa likaisuuttaan. Suihkuun olisi jaksettava. Mutta miksi ja mitä sitten? Maatessani hetki sitten sängyssä, jokainen ruumiin ääneni, niiskaisu, sydämenlyönti, tuntui valtavan suurelta, liian suurelta pauhulta, kaiken muun ylittävältä melulta, kun taas ulkoa kantautuva lintujen laulu, autot, kirkonkellot, ovat vain hiljaista taustaa, sitä itseään ja elämää. Ällöttää astua ulos ovesta, siksi tuskin sitä teenkään. Tai käyn kioskilla. En kuitenkaan halua tuntea sitä palavaa innostusta, joka muista ihmisistä huokuu ihan vain siksi, että nyt on kesä! sunnuntai! vapaapäivä!

Lääkeunissani näin pitkän unen miehestä. Kiertyneenä minuun. Kaikkialla minussa. Herättyäni itkin toisenlaista itkua kuin ennen. Pelkkää Surua. Surua.