Kulutan elämäni sen odottamiseen, että joku soittaisi. Tai vastaisi soittooni. Tai tajuaisi, että minäkin olen olemassa.

Yksinäni en osaa mitään. En olla. En syödä. En juoda oikein. Enkä varsinkaan olla. Olla. Olla. Olla. Olla. Riipun roikun hengitän ihmisiä (silloin kun en halua erakoitua päiväkausiksi ja olla vastaamatta ja puhumatta ja odottaa että ystävät ja ihmiset ja hengittävät olennot vielä kestäisivät tällaista kaksipersoonista minää).

Huono tämä päivä. Jumissa. Yksin. Neuvotonna. Pääni halkeaa hajoaa räjähtää.

Mitä oikeat ihmiset tekevät? Mieti. Mieti. MietiMietiMieti.

Minä en pidä minusta.

Kulutan elämäni. Hukkaan sen. Annan pois käyttämättömänä. Kokea, tuntea, nähdä, niitä minun pitäisi! Kokea muutakin kuin takamukseni surkastuneet lihaspussit, tuntea muutakin kuin väsymystä, epätoivoa ja nälkää, nähdä muutakin kuin vastapäiset kerrostalot ikkunasta.

Tee jotain, ihmispolo!