Työviikko ohi, vihdoin. Olen tavattoman väsynyt. Huomenna pitää soittaa lääkäriltä unilääkkeitä tai rauhoittavia. Ei tätä nukkumattomuutta jaksa.

Työ kirvoitti ajatuksia elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Olen kuullut että on olemassa yliempaattisia ihmisiä, joiden on vaikea elää omaa elämäänsä, koska muiden ahdinko koskettaa niin kuristavalla tavalla. Olen ehkä yksi sellainen ihminen. Välillä tuntuu, että itken maailman tilaa ja kurjuutta yhtä paljon kuin omaa elämääni. Pahinta on nähdä toinen ihminen, elävä ja tunteva olento, joka ei pysty millään tavalla tuomaan julki, miltä itsestä tuntuu, kuinka on paha olla tai kuinka haluaisi jonkun vain halaavan. Silittäessä toisen päätä ja laulaessa tuutulaulua, nähdessä silmistä hädän, jota ei pysty tuomaan julki, on omakin minuus hiuskarvan varassa murentua.

Olen kotona. Nukuin päiväunet unettoman yön tilalle. Olen edelleen täydellisen puhki poikki rikki. Haluan nukkua huomisen ja viikon putkeen. Kesä menee ihan liian nopeasti ohi, antamatta minulle tarpeeksi lämpöä. Lämpöä, jota minä keräisin itseeni kuin varaajapatteri, lämpöä kylmää talvea varten, jota minä vihaan. Ensimmäinen ajatus työn jälkeisistä vapaista olit Sinä. Sinä, jota minulla ei enää ole. Ja yksinäisyys. Ehkä nyt voin taas jättää maailman tuskan ja muiden tuskan, ja alkaa taas keskittyä minun näennäiseen tuskaani. Tuntuu epäpyhältä. Tuntuu hurskastelulta. Enkö minä voisi elää ihan hyvän elämän, ellen tekisi siitä huonoa elämää. Mikä minä olen valittamaan. Minä elän, olen, tunnen ja ilmaisen. Kykenen kaikkeen tähän. Mutta kuitenkaan, en kykene siihen perustavanlaatuisimpaan: itse elämään.

Kuka silittäisi minun päätäni ja laulaisi tuutulauluja, kunnes saisin unta ja unohtaisin pahan maailman? Kuulostipa kliseeltä. Plaah.