Nanna kirjoitti blogissaan jotakin, joka sai minut miettimään: jos pystyn käymään töissä ja olemaan yhteiskuntakelpoinen, onko sillä todellakaan väliä, että voin silti huonosti? Eihän sillä todella ole mitään väliä, itkenkö illat ja kippaan siideriä, en hymyile kuin pakosta ja tunnen elämäni kaikin puolin kurjaksi, kunhan vain teen töitä ja pystyn hoitamaan välttämättömyydet (tämänkin siis tällä hetkellä ollessa vielä jokseenkin ideaalitilanne mitä työkykyisyyteen tulee). Kukapa siitä vellovasta pahasta olosta välittäisi. Ainakaan todella. Jos olisin hoidossa, henkilökunta pyrkisi tietysti mukavälittämään, korjaamaan tilannetta, mutta heidän kannaltaan tärkein olisi jo tehty: työkykyisyys ja yhteiskunnallinen tuottavuus palautettu. Läheiset ihmiset pyrkisivät tällaisessa tilanteessa kovasti ilmaisemaan huoltansa, mutta olisivat ehkä salaa lähinnä tyytyväisiä, ettei olla siinä kunnossa, että lukkiudutaan neljän seinän sisälle ja kieritään lattioilla, eli oikeastaan on parempi jättää koko asia kaivelematta ja olla tyytyväisiä tähän. Jos ampiaispesää lähtee sörkkimään, ties mitä sieltä silloin nousee. Tuntemattomat näkisivät vain työssäkäyvän ihmisen. "Eihän sillä voi huonosti mennä, jos se työnsäkin pystyy hoitamaan." Kyllähän se on vanhusten ja muidenkin erityisryhmien kanssa nähty, että loppujen lopuksi kukaan EI VÄLITÄ, kun ulkoiset puitteet hoidetaan jokseenkin kuntoon niin ettei niistä pysty nostamaan meteliä. Surullista, eikä yhtään lohduttavaa. Täyttä työkykyisyyttä tässä siis odotellessa...

Tänään näin ystävää moneen kuukauteen. Häntä kuunnellessa tuli mietittyä tuota itselleni niin kovin kummallista ja outoa asiaa, normaalia elämää. Ahaa, tuollaista se siis on. Tuollaiselta kuulostaa olla jokseenkin tyytyväinen ja onnellinen oloonsa. Vähän ehkä nurisee raha-asioista, ei jaksaisi aina siivota (mutta siivoaa kuitenkin), valittaa ettei mies aina tajua tehdä sitä tai tätä, mutta kuitenkin työpäivän jälkeen rojahtaa tyytyväisenä sohvalle, eikä joudu hysterian valtaan ajatellessa seuraavaa työpäivää. Onko se sitten masennuksen syy vai seuraus, että juuri normaali elämä on minulle sitä kiduttavinta? Ja miksi oi miksi minun on nykyisin (ja on aina ollutkin) pakko pohtia jokaista asiaa niin yksityiskohtaisesti, kääntää vääntää ja tehdä niistä elämää suurempia filosofisia kysymyksiä? Juuri niiden painon alle minä hukun. Kun sitä osaisi joskus sanoa ajatuksilleen, että hiljentyisivät hetkeksi. Voi luoja.

Enkä edes löytänyt yhtään elokuvaa.