"Kuoleeko rakkaus sillä hetkellä, kun alkujaan rakastuneesta, ammollaan olevasta sielusta viimeinenkin rako sulkeutuu toisen nähdä sisään. Kun kaikki valo on piilossa, jää vain ihmisen kuori. Ja joka sitä rakastaa, valehtelee. Itselleen tai jollekin muulle."

"Jossain vaiheessa Veeralla oli pakkomielle rantaan ajautuneista naisten ruumiista. Ehkä se oli Laura Palmer, ehkä Patricia Cornwellin kirjat. Mädäntyneet rinnat ja emättimet, kuopistaan ulos pullahtaneet silmät. Jäkikäteen hän itsekin tajuaa, että meni silloin toisinaan vähän liian pitkälle. Ehkä."

Hanna-Riikka Kuisman Käärmeenpesä hätkähdytti minua yöhetkinä. Hätkähdytti todellakin. Miten saman teoksen sisällä voi olla niin kaunista kerrontaa, että en voi kuin ihailla sen kieltä ja maalaamia ajatuskuvia, ja toisaalta niin hirveän etovaa groteskia kerrontaa, että meinaan haluta sulkea kirjan joka sekunti, että kirjaa tuntuu melkein luvattomalta lukea, että minua melkein oksettaa päähenkilöiden tavoin. Hätkähdyttävä teos tosiaan. Kielellisesti taitava, mutta koska Kuisma kertoo häpeilemättä lähes kaikista kuviteltavissa olevista tabuaiheista, pornosta, väkivallasta, väkivaltapornosta, "narkkarihuorista", mielenterveysongelmista, alkoholiongelmista, itsemurhasta, tuntuu oikeasti välillä brutaalilta tunkeutua kirjan sivuille. Silti, koukuttava juoni, ehkä juuri tabuistaan johtuenkin kiinnostava, todellakin hätkähdyttävä teos. Absurdia illuusiota. Suosittelen ja en suosittele. Kuten halusin lukea imeä itseeni joka sivun sanan tavun, enkä kuitenkaan halunnut, koskea koko kirjaa hyi yök katsoakaan edes.

kaarmeenpesa.jpg

John Boynen hehkutettu bestselleri Poika raidallisessa pyjamassa taasen oli normaalisti kovin mielenkiintoisesta aiheestaan, Auschwitzistä ja natsiSaksan keskitysleireistä, huolimatta taas kovin tylsä. Todella tylsä. Inhoan lapsen "äänellä" kirjoitettuja tarkoituksellisen naiiveja teoksia. Olen jostakin kumman syystä, (luultavasti sen vuoksi, että olen aina ja ikuisesti totaalisen mykistynyt ihmisen pahuuden ja vallanhimon edessä, ja koska edelleenkin tunnen pakkoa yleisinhimillisen hyvän ja kaiken pelastavan voiman tavoitteluun) olen elämäni aikana ahminut keskitysleirikuvauksia kuin surusta juopuva: Sofien valinta, Sonderkommando, Schindlerin lista, Anne Frankin päiväkirja, Tadeusz Borowski, Primo Levin kirjat...Ja pakko siis sanoa, ettei Boynen kirja tuonut mitään uutta, ei aiheeseen eikä muutenkaan kirjallisuuden saralla. Auttamattoman tylsä romaani yrittää olla turhan nokkela kertoessaan tarinaa yhdeksän vuotiaan pojan suulla.

Eilen katsoin myös tämän:

Muidenelama.jpg Muiden elämä ( Das Leben der Anderen)

Eletään vuotta 1984 Itä-Berliinissä, jolloin hallitus vahtii kaikkia. Salakuuntelua, salaisia operaatioita, epäinhimillisiä kuulusteluita. Sananvapaus on kovilla, tai sitä ei ole. Miten käy, kun puolueelle uskollinen kapteeni uppoaa näytelmäkirjailijan ja näyttelijättären elämään ja arkeen salakuuntelemalla heidän elämäänsä?

Kovin siis luen ja katselen jälleen mieltä ylentävää materiaalia. Elokuvan tosin pätkittäin, sillä keskittymiskykyni on edelleen heikkoa laatua. Masentavaa tai ei, kiinnostavia aiheita jälleen.