Voi elämä. En ole nukkunut sitten aamukolmen ja väsymys tunkee fyysisenä pahana olona koko vartaloon. Lääkkeet alkavat olla lopussa, joten saan varmasti heittää hyvästit edes parin tunnin yöunille. Pitäisi nöyrtyä jälleen lääkärille anelemaan lääkearsenaalin täydennystä, mutta kun pitäisi niin paljon muutakin. Kuten miettiä, mitä teen itseni kanssa ylipäätään.

Olen alkanut myöntää itselleni, että olen sekä fyysisesti että henkisesti ihan loppu. Kauan sitä ihminen jaksaa itselleenkin näytellä, kunhan vain kovasti yrittää. Viikonloppuun mahtui poikkeuksellisesti paljon mukavia sattumuksia, ystäväaikaa ja aurinkoa. Mutta varjonsakin viikonlopulla oli. En halua niitä tarkemmin tässä edes eritellä. Itsetuntoni ja itsevarmuuteni rippeetkin alkavat olla romukopassa ja niitä lienee vähään aikaan mahdotonta kaivaa sieltä edes sorkkaraudalla. Tekisi näin kesän lopulla mieli vielä tehdä jotakin, ettei koko kesä menisi aivan hukkaan: vierailla ihmisillä, joilla olisi pitänyt vierailla tai lähteä matkalle, jonne ystävän kanssa piti lähteä. Mutta kun mietin asioita tarkemmin, päädyn lopulta siihen johtopäätökseen, etten kuitenkaan enää nyt varsinkaan pysty kykene uskalla kehtaa.

Miehen suhteen olen pystynyt jo jotenkin mieleni perukoilla puoliksi tiedostamatta ruotimaan asioita. Minä rakastin oikeasti, mutta kyllä minä silti jotenkin tiesin, että suhteessa oli paljon väärinkin. En ole koskaan halunnut olla suhteessa "se heikko nainen" vaan ollut vahva ja itsenäinen ja järkevä. Romantiikasta en välitä. Suhteen osapuolilla on oltava omatkin elämänsä. Ehkä siksi elämäni on ollut yhtä erojen sarjaa. Tarvitsisinko kuitenkin lopulta kumppanikseni ihmisen, joka ainakin edes välillä olisi se vahvempi, joka joskus seisoisi edessäni tuulta vastaan ja antaisi minun olla heikko? Eihän se kuitenkaan tarkoita, että minun pitäisi lopullisesti ahtautua perinteisiin äiti-vaimo -muotteihin, joihin en kuulu enkä tahdo. Kaikesta huolimatta minuun sattuu edelleen ja yhä. Kun katson miehen valokuvaa. Kun kosketan esineitä, joissa on muistoja. Kun sydän pamppaillen pelkään, että satumme samoihin tapahtumiin, piireihin, paikkohin. Kellossa on edelleen kaksi aikaa: miehen töihin lähtöaika ja miehen töiden loppumisaika. Kauan kestää parantua tästäkin.

Viikonloppuna ei tehnyt mieli päivittää mitään fiksua. En osannut kirjoittaa sanoiksi asti. Enkä oikein tiedä, osaanko nytkään. Tuntuu kuin kaikki olisi hyvin lyhyessä ajassa käännetty ylösalaisin. Olen ymmälläni, peloissani ja huolissani itsestäni. Vain minulla on valta kääntää suunta, mutta pystynkö siihen ajoissa? Olenko tarpeeksi ajoissa valmis tekemään sen mitä minulta vaaditaan?

the-story-of-my-life.gif

(Toothpaste for dinner.com)