Olipa mukava matka, ihmeellistä. Olin jo varautunut ahdistuksen nostattamiin hiuksia repiviin paniikkikohtauksiin, mutta eipä niitä juurikaan näkynyt. Toisaalta en suostunutkaan antamaan niille tilaa, sillä aika reissussa oli kohtalaisen lyhyt, enkä suostutteluista huolimatta edes miettinyt vaihtoehtoa jäädä pitemmäksi aikaa maalle. Silloin se olisi iskenyt, sillä tekemättömyys on ahdistuksen bensiini liekeissä. Muutama kyynel tuli tirautettua, kun purin vaikeita asioita. Puhuin niistä kuitenkin myös viisaasti, enkä pelkästään tunnekuohuisena. Kiva oli käydä, mutta kiva on olla kotonakin. Täällä tosin mikään ei muutu: yksinäisyys pöllähti vastaan heti ulko-oven avauduttua asuntooni. Ystävät viettävät edelleen hiljaiseloa, enkä ole enää soitellut perään. En jaksa ruikuttaa kenenkään ystävyyttä. Ei sen pitäisi pakottamalla edes tulla. On kamalaa haluta tähän tyhjään ykinäisyyteen takaisin viikonlopuksi, kun olisi voinut viettää sen seurassa ja muualla. Ahdistus ei kuitenkaan kysele, kun se tekee vaatimuksiaan. Katsotaan, mitä tästä tulee.

Nukkunut en hyvin reissussakaan. Silmät tihkuivat väsymystä sen verran tiiviisti, että alistuin päiväunille. Puoli tuntia unta, sen enempää ei heltinyt päivälläkään. Uudet nukahtamislääkkeet ovat turhia. Yhtenä yönä kokeilin, kyytipoikana vieläpä luvatonta alkoholia, eikä auttanut: hereillä olin jälleen aamuyöstä eikä olo ollut yhtään sen levänneempi.

Tänään on miehen syntymäpäivä. Ei minun pitäisi sitä edes muistaa.

Posti toi eilen Sofi Oksasen Puhdistuksen pakattuna pahvikoteloon. Junassa luin ensimmäiset lukuni. Vaikuttaa kovin lupaavalta. Perheenjäseneltä sain lainaan teoksen Anorexia and Bulimia in the Family. Saanpa sitten jossain vaiheessa paneutua siihenkin, miten perheeni on kokenut kaikki nämä vuodet ongelmieni kanssa. Vaikka tiedänhän minä, ja tunnen syyllisyyttä.

Matkalla takaisin kotiin tuhlasin viimeisiä pennosiani kovalla kädellä. Mukaan tarttui kaksi elokuvaa:

notesonascandalposter.jpg  inland-empire.jpg

Ensimmäisen, Paljastavat merkinnät, olen nähnyt aikaisemmin ja listannut yhdeksi lempielokuvistani. Se oli pakko saada ja pakko katsoa toistamiseen. Se on melko erilainen tarina kielletyistä rakkauksista ja mustasukkaisuudesta, höystettynä loistavilla roolisuorituksilla. Inland Empireä en ole vielä katsonut, mutta kansi lupaa erikoista elokuvaa David Lynchin tapaan. Lisäksi sulostutin kesääni Arabian Muumi- kausimukilla Moomin_On_the_Beach_mug_osa.jpg ja pussillisella mansikoita. Ja niin, kyllä, myös kahdella siiderillä. Alkoholistigeenit koputtelevat jossain takaraivossa, mutta koska olen aiheesta pystynyt keskustelemaan fiksusti ja oma-aloitteisesti, mielipidettä kysyen ja pohtien myös ulkopuolisten kanssa, ja olen edelleen niin toimintakykyinen kuin vaikean masennuksen kanssa yleensäkin, katson oikeudekseni vielä kesällä tissutella. Kohtahan se on sitten ohi ja minunkin on totuttava raskaaseen syksyyn. Toivon jatkuvasti, että jokin ihme, palava tulikeihäs taivaasta tai muu yhtä todennäköinen ilmiö, muuttaisi kesäni yksinäisen suunnan, aukaisisi ystävieni silmät tai toisi muuten eloa tähän kurjuuteen. Muita syyllistämättä, itsensä on kuitenkin helpompi pakottaa liikkeelle ja normaalitoimiin, kun on ihka eläviä ihmisiä, joiden vuoksi sen tehdä, keiden kanssa tehdä, keiden kanssa jakaa kesän.