Sitten on näitä päiviä, jolloin sänky on osa minua ja minä olen osa sänkyä. Elämme symbioosissa. Erotumme tuskin erillisiksi.

On kai turhaa itkeä liian moninaisia ja liian pitkiä Tunteja. Eivät ne siitä häviä tai muutu yhtään vähemmiksi. Viisi yli kaksi, seitsemää yli kaksi, kymmentä yli, yhtätoista yli.

Olen jo kertaalleen herännyt vanhempana ja ihmetellyt, mihin ne kaikki vuodet oikein hävisivätkään. En haluaisi herätä samanlaiseen havaintoon uudelleen.

Mutta kun minä en osaa! En osaa olla tuntematta samalla liikaa ja en yhtään. Haluaisin kirmata kesäkukkien seassa ja syödä jäätelöä, huomata jäätelöä tippuneen normaalin kokoisten rintojeni väliin ja nauraa niin että linnutkin kuulevat. Mikä koulu opettaa sellaista, minä haen sinne heti!

Ennen kaikkea: haluaisin kyetä työhön, elämään ja rakastamaan tätä kaikkea.