Nyt kun kommenteissa on ollut paljon puhetta onnellisuudesta ja omista valinnoista, olen alkanut jollakin merkillisellä tapaa tuntea huonoa omatuntoa siitä, että kyllä sitä vaan jotenkin siellä pimeydessä roikkumalla roikkuu. Ei sillä, että masennuksen sinänsä "valitsisi". Mutta on sitä helppo "yllyttää", heittää ikään kuin tulta liekkeihin. Surullinen musiikki, itsensä surkuttelu ja kaiken tekeminen mahdollisimman kurjaksi; mitä muuta se on kuin mustan lietsomista? Tähänkin tietenkin olisi argumenttinsa puolesta ja vastaan, mutta en enää jaksa pohtia. Auugh, tämä on kuin ampiaispesä, tämä pääni.

On vaikeaa kun ei tällä hetkellä ole mitään muuta kuin vaikeus elää. Epätoivo. Ahdistus. Ystävien kanssa on keskusteltava, eikä minulla ole muita aiheita. Harmittaa. Haluaisin kertoa tavallisista asioista. En siitä, että nukuinko viime yönä vai en.

Ärsyttävintä tässä olotilassa on sen vihaaminen. Olen ylittänyt reilusti sen angstisen nuoruusvaiheen, jolloin tuntui jokseenkin, jos ei nyt muodikkaalta niin lohdulliselta, olla se väärinkohdeltu nuori ihminen, joka kenties vahingossa vetää yliannoksen rauhoittavia tai elää ikkunan eteen vedettyjen verhojen takana. Enää se ei ole muodikasta tai lohdullista. Se on vain surullista ja hirveää. Ja haluan pois.

Olen yrittänyt päivisin käydä ystävän kanssa kahvilla, kaupungilla, vaikka vain ruokaostoksilla. Aina on voitto, kun Tunteja kuluu. Ahdistus kun alkaa viimeistään neljältä. Silloin ilta näyttää loputtoman pitkältä. Ystävän kanssa on ihan kiva olla. Hyvää oloa en nyt pysty tuntemaan, mutta kiva olla. Mutta haluaisin antaa ystävyydestä jotain vastineeksikin, jotain muutakin kuin sitä tyhjää minäminäminäminä ja minun vaivani  -puhetta. En pysty. Kuinka kauan sitä kukaan jaksaa?

Pitäisi tehdä päätöksiä. En pysty siihenkään nyt. Kaikki mikä tuntuisi turvalliselta nyt, on ehkä kuitenkin omaa tervehtymistä vastaan ja toisaalta väärin muita ihmisiä kohtaan. Kummin vain, aina on jollain huono olla.

Miksi en hae masennuslääkereseptiä, vaikka sitä minulle jatkuvasti tarjotaan, suositellaan, maanitellaan ottamaan? Sanon, koska en jaksa enää kokeilla kymmenien kokeilujen jälkeen. Totuus on ehkä kuitenkin toinen: Jos tapaan uuden ihmisen, on suuri tavattoman pelottava kynnys kertoa sairaushistoriastani. Jos minulla ei ole lääkkeitä, voin ikään kuin kuitata sen olevan jo todella menneisyyttä. "Olen sairastanut masennusta, mutta ei, en minä nyt käy enää hoidoissa, eikä minulla enää mitään lääkkeitä ole." Sen voi kuitata helposti, unohtaa olleeksi. Lääkkeet tekevät siitä tässä ja nyt. Ja minä pystyin siihen, pystyin Miehenkin kanssa olemaan melkein normaali. "Olen sairastanut masennusta, mutta katsos, nyt minä opiskelen ja teen töitä niin kuin kuka tahansa! Ja rakastan sinua paremmin kuin kukaan."

Minä ja sanani toimivat sillä kertaa. Rakkaus ei.