PF_1226057_999~Happy-Bunny-Hi-Loser-Post

Ystävän silmät ovat poissaolevat, tuntuu että hänen rintakehänsä pysähtyy ja sisäinen huokaus täyttää olemuksen salaisella voimallaan: "Taas se puhuu tuosta. Eikö mitään muuta koskaan?" Ei minussa ole tällä hetkellä kuin masennus ja ahdistus. Se on minä ja minä olen se. Hiljenen. Huomaan, miten läheisiin iskee kyllästyminen ja toisaalta huoli. Sairastutan sairastamisellani muut surullisuuden tautiin. Voi kun voisin olla parempi. Antaa itsestäni muutakin. Voi kun kokisin iloa ja onnea. Voi kun, voi kun, voi kun. Ja voi paska.

Kaupungista on tullut yhtäkkiä vihamielinen. En pysty rakastamaan sitä kuten ennen. Jotenkin itsessäni tiedän, että minä se olen vihamielinen eikä kaupunki. Välillä ihmettelen, miten en voi olla terve ja onnellinen, kun tiedostan omat tunteeni, jumiutuneet ajattelutapani, heikot kohtani, ongelmani ja addiktioni niin totaalisen täydellisesti. Lääkärinikin mukaan tunnen itseni hyvin ja osaan analysoida realistisesti ja järkevästi. Eri asia olisi, jos olisin täysin sairaudentunnoton ja epärealistisissa psykoottisissa maailmoissa elelevä. Silloin ymmärtäisin. Nyt en. Miksi en parannu ja koe iloa onnea tyytyväisyyttä, kun tiedän mitä olisi tehtävä ajateltava oltava toisin? Joskus olisi kiva olla itselleen vieras ja voida sanoa: "Hyvää päivää, hauska tutustua. Minä en tiedä yhtään kuka olet ja mitä sinä tuolla tarkoitat, voisitko kertoa niin otetaan selvää." Nyt olen analysoinut itseni loppuun.

Puheissani "kun olen vuoden alusta työkykyinen" on muuttunut "JOS olen vuoden alussa työkykyiseksi". JOS olen koskaan työkykyinen. Hirveää. Kamalaa. Järkyttävää. Lapsena minusta piti tulla karkkikaupan täti tai opettaja. No ainakin prinsessa, jos ei muuta. Ei työkyvytön mielenterveyspotilas, jonka elämän suola koostuu sossun ja Kelan tapaamisista. Sosiaalipornon prinsessa etukuva ja missi.

Toivon että pian olisi oikeasti jotain kirjoitettavaa. Nyt en ole kuin väsynyt.