Ja niin minä heräsin. Tähän päivään, joka on yhtä harmaata höttöä kuin ne kaikki muutkin. Päivään, joka loistaa absurdilla olemassaolollaan ihan niin kuin minäkin. Minä heräsin.

Kiitos kaikille tasapuolisesti edellisen pikkupostauksen kommenteista. On mukava kun joku reagoi. En minä pysty koskaan ymmärtämään, miksi jotkut ihmiset löytävät elämänsä merkityksen, tai edes kyvyn elää ja olla, pelkästä tavallisesta arjesta. Miksi joidenkin ei edes tarvitse pohtia merkityksiä tai merkityksettömyyttä. Miten joidenkin elämä vain on, sen kummempia pohtimatta. Sitä eletään ja ollaan, on huonoja ja hyviä päiviä, mutta elämässä viihdytään. Muistan jo lapsena pohtineeni kuoleman jälkeistä elämää ja kauhistuneeni sitä tyhjyyttä, mikä sen jälkeen tulee vallitsemaan. Se olematon suuri "ei mikään". Nyt, aikuisena, olen enemmän kauhuissani tästä tyhjyydestä, joka vallitsee niin sanotun elämän keskellä. Se ettei ehkä olekaan mitään järkevää syytä tai merkitystä, että minun on vain oltava mukisematta, hyväksyttävä, että tämän parempia aikoja ei tule. Ota elämäsi ja ole tyytyväinen, muuta et saa.

Kaksi Oxaminia, yksi Atarax ja kaksi siideriä yötä turvaamassa ja silti heräsin kuudelta aamulla jyskyttävään ajatukseen uudesta päivästä. EiEiEiEiEiEi. Anna minun vielä nukkua. Minä en kestä Tunteja. Näitä pelottavia Tunteja, joita kellon viisari lyö ihan liian hitaasti. Joita ajan viisari lyö ihan liian hitaasti. Levoton ahdistuneisuus pakotti ylös. Luin lehden. Menin takaisin nukkumaan. Heräsin lukemaan kirjaa. Menin takaisin nukkumaan. Istuin tietokoneelle. Menin takaisin nukkumaan. Näin ne minun päiväni kuluvat. Pelkkää levotonta olemassa oloa erikseen, ei olemassaoloa yhteen.

Jaksan hämmästyä sitä, miten ihmiset ehtivät jo puolilta päivin kirjoittaa blogeihinsa, kuinka ihana päivä on OLLUT. Kuinka torilla ja kaupungilla sitä ja tätä, kuinka piknikkejä ja aurinkoa ja sitä ja tätä. Oma päiväni ei normaaleissakaan oloissa olisi puolessa välissä vielä kello kaksitoista päivällä, saati sitten nyt, kun harrastan nukkumisen ja valveillaolon on off -suhdetta, kiitos ahdistuneen levottomuuteni. Minä vihaan, ei, todellisuudessa minä KADEHDIN niitä ihmisiä, jotka normaalin työviikon jälkeen kirmaavat malttamattomina kesäviikonlopun rientoihin, etsivät ystävät ja rakkaat käsiinsä, pakkaavat auton takakontin ja suuntaavat eväskorit ja mäyräkoirat kilisten viettämään aurinkoisia hetkiä, joiden avulla taas jaksavat seuraavan viikon ja arjen aherruksen. Vaikka tiedän senkin, etten koskaan pystyisi nauttimaan arjesta kuten nämä ihmiset, en vaikka viikonloppuni olisivatkin pelastavia keitaita perjantaiden ja maanantaiden välillä.

Tämä olemisen kriisini on ollut aina. En usko, että sitä lapsuudessa koskaan olisi tajuttu masennukseksi, vaikka olisi kuinka suurennuslasilla tarkasteltu. Enhän sitä tajunnut itsekään. Välillä kriisi paisuu ja kasvaa yli äyräittensä, ja silloin oleminen on sietämätöntä. Kuten nyt. Tuntuu hirveältä olla. Ja koittaa elää. Eihän sillä ole merkitystä, onko edes merkitystä, tai että minulla on merkitystä. Plaah. Sanoja ja sanahelinää. Absurdiutta. Yök.