Akuuttilääkkeet taskussani kävelin kotiin lääkäri- ja apteekkireissulta. Mietin, löytääkö sitä koskaan lääkärikseen ihmistä, joka kohtelisi mielenterveysongelmaista ihmistä niin kuin vertaistaan ajattelevaa ja tuntevaa ihmisyksilöä. Lääkärin asenne tuntui alusta asti holhoavalta, omaan arvovaltaansa tukeutuvalta. Kutistuin hänen edessään jälleen pikkutytöksi, joka tunsi tehneensä jotakin pahaa, olleensa paha. Luulisi ammatti-ihmisen jo tottuneen ongelmaisten ihmisten alkoholi- ja syömisproblematiikkaan. Luulisi hänen jo ymmärtävän, ettei sitä tehdä pahuuttaan tai typeryyttään. No, lääkkeitä sain kuitenkin ensiapuun. Loppuviikosta menen uudellen, sillä olen jälleen kymmenien lääkekokeilujen jälkeen joutunut taipumaan ajatukseen, että on jälleen aloitettava yksi, luultavasti hyödytön kokeilu. En pärjää yksin enää. Mutta enää en pysty irrottautumaan siitä masennuspotilaan leimastakaan. Olen jälleen imautumassa takaisin siihen maailmaan, jossa hallitsevat psykiatrian poliklinikat, kuntoutusryhmät, typerät tekotaiteelliset toimintaterapiaryhmät, puheet lääkkeistä ja osastoista, työkyvyttömyyslomakkeista ja surkuttelevista katseista. Siihen maailmaan, jossa on muita kaltaisiani, mutta jonka yllä leijuu jatkuvasti epätodellinen, ja "oikeaa" elämää välttävä ilmapiiri. Surkeat epäonnistuneet kaltaiseni yksilöt. Säälittävät raukat. Aikuiset lapset.

Se on maailma, josta pyrin eroon. En ehkä häpeän, vaan sen pysähtyneisyyden vuoksi. Siksi etten halunnut siihen juuttua. En halunnut myöntää sinne kuuluvani. Se on epätodellinen ja erikoinen. Se on kaiken muun ulkopuolella. Se on toinen maailma, jota muut eivät voi ymmärtää. Ja jota muille ei jaksa selvittää. Se eristää, eikä kuntouta. Mutta siellä minä taas olen.

Kylläpä sitä voi elämä muutamassa kuukaudessa heittää häränpyllyä.