Etsintäkuulutus! Kadonnut: Emmi.

Emmiä ei ole enää. On vain masennus ja ahdistus. Päässä, suussa, vartalossa. Minussa. On väsymys ja uupumus. On väkinäiset ruumiinliikkeet ja näennäinen olemassaolo.

Jatkuvasti uusia kipuja ja vaivoja, psykosomaattisia ehkäpä.

Viikon päästä opinnot. Ja minä toivon. Että ne vetäisivät minut takaisin ylös. Ja kuitenkin tiedän. Että on epärealistista edes ajatella sitä kun väsymys painaa kättä ja jalkaa ja lamauttaa sänkyyn päiväksi. Että uupumus on nyt liikaa. Minä olen liikaa.

Kerrankin kun kaipaan lääkäriä, on hän lomalla. Joka toinen päivä taistelen, joka toinen päivä en jaksa välittää.

Lasken elinvuosia ja vihaan niiden väärinkäyttöä. Aikuinen ihminen, häpeäisit.

Satunnaiset kohtaamiset ystävien kanssa, ja minä en jaksa edes puhua. Itkettää jatkuvasti, eikä mikään ole nautinnollista. Huomaan, kuinka he lipuvat pois. Ovat väistymässä verhon taakse jo. Eikä minun käteni jaksa kurkoittaa heitä kohti enää.

On vaikea olla rohkea ja on vaikea taistella parantumisesta, kun kaikki ympärillä huutaa mustaa eikä minulla ole merkitystä. Ja se ehkä on pahinta, ei sitä merkitystä ollut ennen masennustakaan. "Kun masennus ei enää hallitse elämääsi, niin kyllä se merkitys löytyy." Niin vain, simsalabim, ja kaikella on tarkoitus. Pah.

Ei tämä ole ihmisarvoista elämää. Ei nautittavaa tai edes siedettävää. Valitan ja valitan, enkä osaa tehdä mitään. Milloin aivoni sanovat niks naks ja kaikki on taas heleän kultaista pilviharsoa? Haluan käännekohdan, niksauksen naksauksen, pelastuksen, salvaation. Haluan elämän, vielä kun voin. Mutta miten miten miten miten miten? Kaikki on niin helvetin vaikeaa.