Tuntuu jotenkin mahdottomalta edes kuvailla tämän hetkistä olotilaani. Viikko on ollut painostava. Olen äärirajaton, ruumiiton, olematon. Viikonpäivät sekoittuvat toisiinsa, samoin vuorokaudenajat. Kaikki on yhtä pelottavaa  mössöä, jossa koitan roikkua kiinni tietämättä edes miksi roikkua. Unettomuuteni kärjistyi lopulta pelottavaksi: tärisin ja vapisin, olin levoton, mutta kuitenkin täysin uupunut. Makasin kuin simpukka peitteen alla osaamatta kohdistaa tekemistäni tai silti sammuttaa ajatuksiani. Makasin. Makasin. Ja makasin. Kunnes unilääkeresepti toi jälleen kerran pienen lohkaisun tähän ajattomuuteen, pärskiviä helpotuksen itkuja, UNTA. Nautin näistä lepopillereistä niin kauan kuin niitä riittää, viikon tai puolitoista. Nautin siitä unesta mitä olen nyt saanut niinkin paljon, että päivät ovat kuluneet kuin huomaamatta ohi, vilahtaneet sängyn pohjalla.

Minä olen ihminen, joka muistaa jokaisen ystävän ja tuttavan syntymä- ja nimipäivät, sovitut tapaamiset ja puhelinajat. Minä palautan kirjaston kirjani ajoissa ja saavun kohtauspaikalle aina mieluummin etukäteen kuin minuutinkaan myöhässä. Eilen ystävä herätti minut puhelinsoitollaan kello kolme iltapäivällä ja kysyi, olenko tulossa. Aivoni löivät tyhjää. Ne olivat lyöneet tyhjää jo kun herätyskello oli tunti sitten soinut. En muistanut. Missä pitäisi olla. Mitä pitäisi tehdä. Mitä olin sopinut. Olin unohtanut. Totaalisesti unohtanut. Olinko sopiessani ollut iltaisessa lohdutushumalassani, lääketokkurassa vai muuten nykyisten sumeiden aivojeni pimentämänä, sitä en tiedä. Mutta minä en muistanut. En yhtään.

Tuntuu kliseeltä sanoa, että kävelen hereilläkin kuin sumussa. Mutta niin minä teen. Ihmiset kaupungilla kulkevat ohitseni kuin toisessa ulottuvuudessa, silmäni pyörivät silmäkuopissa niin että pelottaa ylittää suojatietä. Kaikki on jotenkin vierasta ja outoa ja minä olen jossakin ulkopuolella. Kun saavun verhoilla pimennettyyn yksiööni, on kaikki taas hyvin. Tai ei hyvin, mutta on. Ja välillä pääni meinaa räjähtää kun en kestä sitä olemistakaan. Ei kai kaikki voi parantua sillä, että kökötän sairaslomalla näiden seinien sisällä ja tungen nappia huuleen. Pyysin lääkäriä kiirehtimään aikojeni kanssa. En minä pysty olemaan kotona yksin, sanoin. Yritetään yritetään, oli vastaus. Yritetään, yritetään. Minäkin yritän ihan pirun kovasti jaksaa, mutta välillä tuntuu että sekin on liikaa. Absurdeja ajatuksia: mitä jos sekoaisi julkisella paikalla, laitettaisiin ainakin hoitoon ja pakolla. Näin niitä syntyy niitä Keravan puukottajia ja koulusurmaajia. En sano että ymmärrän, mutta kuitenkin ymmärrän.

Voi kun osaisin selittää pahan oloni konkreettiseksi. Ehkä silloin muiden olisi helpompi ymmärtää.