nothingness_by_chiarallit.jpg Täältä.

Rakkahat lukijat. Jos luulitte että olen pitänyt kirjoituspaussia siksi, että elämässäni olisi tapahtunut jokin dramaattinen käänne, kenties sellainen josta saisi maukasta sosiaalipornoa teidän kiinnostuneille silmillenne, tai kenties käänne parempaan, ihmeparantuminen, salvaatio...joutunette pahasti pettymään. En ole kirjoittanut siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole jaksanut. En ole jaksanut yhtään mitään. Johannes kiteytti maanantain kirjoituksessaan tämän hetkisen olotilani täydellisen hyvin. Jopa suihkussa käyminen on pelkkää jaksamista ja kamppailua: ensin on jaksettava kävellä kylpyhuoneeseen, sitten on jaksettava riisua yöpuku, jaksettava astua kylpyammeen reunan yli, kurkotettava pyyhettä naulakosta...kaikkea liikaa. Liikkeitä. Energiaa vievää toimintaa. Olemista ja elämistä. Oman itsensä tuntemista ja olemista kosketuksissa ajatuksiinsa. Minullakin ikkuna jää auki vaikka palelen, tiskivuori kasvaa vaikka inhoan sitä näkyä. Täällä omassa päiväkirjassani en ole edes pystynyt vierailemaan, koska se muistuttaisi minua kaikesta siitä, mihin en nyt pysty, tai mitä en jaksa. Yksinkertaista sormien liikuttelua näppäimistöllä? Telelvision tuijottamista "tekemättä" mitään? Ylivoimaista. Mieluummin makaan.

Muutamana päivänä kun olen kuin ihmeen kaupalla jaksanut, nähnyt ystävää, ollut luennoilla, on olo ollut silti turta. Jalkaa tuntuu vaikealta nostaa, hymy kahvikupin yllä on väkinäistä. Luennolla istun, mutta en ole paikalla. Tänään heräsin kellon soittoon. Luin aamulehden ja söin aamiaisen. Vilkaisin ulos ja lähetin ystävälle viestin etten kykene kouluun. Peiton alle takaisin. Enkä minä edes nuku! Edes unilääkkeillä en saa kuin sen neljä tuntia pakoa tästä kaameasta väsymyksestä.

Ja joka toinen päivä minä olen laiska saamaton paska, jonka pitäisi vain lopettaa itsesäälissä rypeminen ja koittaa tehdä elämästä hyvä. Jos sitä vain eläisi ja menisi, niin kai se onnistuisi? Kai? Ja joka toinen päivä vihaan tätä kaikkea, en uskalla jäädä sairaslomalle, koska se tietäisi lukemattomia ja taas lukemattomia paperisotkuja, raha-asioiden järjestelyjä, soittelua virastoihin. Enkä minä jaksa sitäkään.

Jotenkin minä tiedän, ettei tämä syksy tule menemään yhtään niin kuin olisin toivonut. En vain ole valmis vielä tekemään mitään päätöksiä. En ole koskaan valmis siihen. Annan asioiden vain liukua kohti tarpeeksi pahaa, kunnes joku päättää minun puolestani. Aikuisen ihmisen. Häpeäisit.