Järkyttävä, kamala viikko. Sitä on kai aina käytävä pohjalla, jotta pystyisi sieltä uudelleen nousemaan. Siltikin joka toinen päivä olen vain laiska kurinalaton inisijä ja joka toinen päivä masennusta oikeutetusti sairastava ihminen. Ei tämän silti pitänyt taas mennä näin. Jälleen tuhoan sitä elämää, mitä pikkuhiljaa onnistuin uudelleen rakentamaan.

looser.jpg

Nyt olen sairaslomalla. Paras tai huonoin vaihtoehto? Siitäkin olen joka toinen päivä eri mieltä. Joka tapauksessa sekin oli suuren soutamisen ja huopaamisen tulosta: tiistaina en päässyt enää kouluun asti, en saanut nukuttua minuuttiakaan ja kaikki mihin kykenin oli makaaminen. Ja kaikki toitottavat että terveys ensin ja sitten opinnot ja sitten mietitään mitä tehdään ja kaikki kyllä selviää ja blaa blaa. Edelleenkin päässäni rullaa realistinen pelko loppuikäisestä työkyvyttömyydestä. Tai vaikka joskus kouluni kävisinkin, alkaa ikähaitari jo pian rullata sinne kastiin, mistä ei enää työntekijöitä palkata. Vuodet kuluvat nopeasti. Ensisynnyttäjän keski-ikä. Keskimääräinen valmistumisajankohta. Tilasto. Tulos. Sitä ja tätä. Minusta tulee pienellä eläkkellä ja sosiaalituilla elävä musta tahra kirjoihin. Minä joudun aloittamaan jokaisen ihmissuhteeni "Mitä sinä teet elääksesi" "En mitään. Olen hullu." -pohjalta. Loistokasta.

Ja silti tiedän, että vaikka kouluun olisinkin raahautunut, en minä olisi siellä jaksanut mitään. Kauppareissu tai ylösnouseminen on tarpeeksi aktiviteettia päivälle. En halua erakoitua taas, en halua pudota rattaista, mutta se UUPUMUS mikä minuun on laitettu, on uskomaton voimiltaan ja kyvyiltään. Päivätkin tuntuvat oudolta sumulta. En muista mikä on unta ja mikä totta. Stressaava pääni elää unissa etukäteen tapahtumia, vääristää todellisuutta. Nytkö minä pimahdan oikeasti?

Joulupukilta pyytäisin siedettävän elämän. Normaalin työssäkäyvän, välillä rahallisesti kituuttavan, tylsän, arkisen elämän. Se vasta olisikin jotain!