No niin, nyt sitten niitä kuulumisia, joita piti jo viime kerralla tulla (ja ilman kursiivia, hah).

palette.jpgTäältä. (Anna L. Conti)

Viikossa on ollut luvattoman paljon päiviä, jolloin olen halunnut jäädä sänkyyn, jolloin väsymys on voittanut, eikä millään ole tuntunut olevan väliä tai tarkoitusta. Kun unet loppuvat, pari pilleriä kurkusta alas ja takaisin turvaan unimaailmaan. Suihkussa jaksan käydä, vain kun on pakko lähteä jonnekin. Illat koukutan television kanssa, joka sekään ei innosta pätkän vertaa; kunhan pari tuntia kituutan hereillä, kun ei niitä lääkkeitäkään voi ihan putkeen koko ajan vetää. Eilinen vasta olikin oikea unelmien sielunmessu. Aamulla sain kuulla, että vuokra ja vesimaksu nousevat. Sitten söin ihan liikaa ja halusin jo nukkumaan. Nukkumisen jälkeen söin taas liikaa, otin parit Oxaminit (liikaa) ja koska jääkaapissa sattumalta oli pari siideriä, join vielä nekin. Voi paska. Juuri tällaista käyttäytymistä mun pitäisi vältellä. Mutta kun ahdistaa, itkettää ja painaa sielussa ruumiissa hengessä niin voimakkaasti, että mitkään sanat eivät sitä kuvaile, mitä muuta sitä osaa lääkeyhteiskunnassa, ruoan ja viinan kiroamassa Suomen maassa pieni ihminen tehdä...

Pienet ja suuret aktvisoitumisyritykseni ovat aika heikohkoja. Kirjamessuilin viime viikonloppuna, mutta törmäilevien ja rynnivien ihmismassojen seurauksena en pystynyt valitsemaan itselleni yhtäkään opusta. Oli silti kiva käydä. Jo pelkkä kirjojen paljous on omiaan nostamaan euforisia tunteita ilmaan! Ystävien kanssa leffailta päättyi aikaisin pyyntööni, että josko olisi illan lopettamisen paikka, kun emäntä alkaa nuokkua, eikä jaksa enää olla sosiaalinen. Tässä viikolla taas tehtiin erään porukan kanssa iltainen retki yhden proggiksen merkeissä. Kiva retki. Ei työläs. Valmistauduin iltaan kuitenkin panikoimalla valmiiksi, ja ennen lähtöä kädet ja jalat jo tärisivät kuin horkkatautisella. Sitten alkoi päänsärky ja paniikkiripuli. Itse paikanpäällä olin varma, että pyörryn, oksennan tai kuolen. Yritinkin sitten keskittää sisäisen voimani ja katseeni lähes yhteen pisteeseen, enkä puhua pölpöttänyt kannsaolijoitteni kanssa. Kun osa joukosta sitten jatkoi baariin ja jatkoille, minä lysähdin kuolemanväsyneenä, päänsärkyisenä ja oksetusta edelleen tuntien auton penkille. Vielä kotonakin jäseneni tärisivät ja tutisivat ja särkykin hellitti vasta Ibumaxilla. Voi kerpele: miten sitä osaakaan muuttaa kivoiksi ja rennoiksi tarkoitetut tapahtumatkin niin hirveän vaikeiksi, että keho reagoi noin voimakkaasti? Reissun jälkeen mietin kotona, että ei sen näin pitäisi olla. Että normaalit ihmiset kyllä jaksaisivat yhden proggiksen päivässä. Useampiakin. Ja tämän piti olla kivaa! Siinä vaiheessa taas konkretisoitui mielessäni kirkkaasti, kuinka sairas nyt olenkaan.

be_still_inner_927.jpgTäältä. Clemens Habicht.

Vaikeinta onkin ehkä ymmärtää, miten nämä paniikkioireet ja -kohtaukset tulevat vain niinä syvinä masennuskausina, kun olen psyykkisesti ja fyysisesti täysin loppu. Hyvinä jaksoina (kun niitä harvoin on), teen ihan samanlaisia asioita tuntematta mitään ahdistusta. Siksi luulin näidenkin oireiden olevan aluksi lääkityksestä tai fyysisestä tilasta johtuvia. Mutta jos pyörryn psykotädin luona, vaikka ennen sinne menoa vointi oli mahtava, tai meinaan oksentaa kun puhumme hoitomahdollisuuksista, pitäisi kai osata yhdistää pisteet toisiinsa. Tällä viikolla ei tosiaan ollut psykotädille aikaa, ja se tuntui sietämättömältä. Hoito junnaa, kaikki junnaa, minä junnaan. Ensi viikolla on jälleen tapaaminen, mutta siihen mennessä olen ehtinytkin nukkua jo monta turhaa päivää elämästäni pois.

Ärsyttääkin taas vaihteeksi. Lapsena rakastin joulua omine perinteineen ja tuoksuineen. Koko joulukuu oli maagista hyvän mielen ja jouluostosten sailailun aikaa. Nyt en enää jaksaisi koko joulua. Onhan se ihan mukava sitten kun se on, mutta en kestä kuinka kaupoilla on lupa kuormittaa henkisesti jokaisesta asiasta stressaantuvia kaltaisiani ihmisparkoja tuomalla joulunsa esille jo lokakuussa. Olen nyt jo ihan stressaantunut kaikista joululahjahankinnoista ja rahatilanteestani, joka tietenkin juuri joulun alla on vielä normaaliakin ikävämpi. Opintolainan korkoja kun makselee tyhjästä pois, veronpalautus on säälittävät pari kymppiä ja ystävät päättävät vielä valmistua joulun lisäksi, niin en voi muuta kuin hyperventiloida. Ah ihanaa. Minne meni se hyvän mielen joulu? Joulu. JOULU. En voi käsittää, että minut ylipäätään on aivopesty puhumaan joulusta vielä lokakuun puolella! Hmph.

Ulkona sataa. Kohta alkaa sitten kai räntäkelit. Minua väsyttää ihan suunnattomasti ja kamppailen tahtoani vastaan mennä sänkyyn.