Päivät ovat mössöä. Deletoin ne ottamalla pari rauhoittavaa ja käpertymällä peiton alle. Ei se näin parannu, tiedän. Ei unilääkkeitäkään voi syödä koko elämäänsä. Sairaalahoito on iso kynnys entisten traumaattisten kokemusten jälkeen. Haluanko elää näin loppuelämäni, vai luovunko itsemääräämisoikeudestani ja heittäydyn totaalisesti muiden käsiin? EnTiedäEnTiedäEnTiedäEnTiedä!! En halua ajatella. Mätänen masennukseeni ja itseeni.

Psykotäti kyselee mitä MINÄ hoidolta odotan ja haluan, vaikka olen jo kertonut, että en enää näe mikä minulle on hyväksi. Haluan, että ammattilaiset sanoisivat juu tai jaa taikka ei. Minä olen jäävi. Lääkäreitä ei näemmä ole enää koskaan paikalla. Tai ainakaan sellaisia niistä kymmenestä, joilla jo olisin käynyt. Kaikki junnaa paikoillaan. ÄRSYTTÄÄ. Reseptit uusitaan, minä talsin apteekkiin. Aina "tulevaisuudessa meidän pitäisi sitten miettiä, mikä on sinulle parasta". Miettikää nyt! Nyt! Nyt!

Lääkettä laskettiin, en enää törmäile ja ole yhtä pöllyssä. Tärisen ja tutisen kuitenkin. Enkä muista mitään.

Ulos ei tee edes mieli. Tänään tuuli niin, että melkein kaaduin kumoon. Ystävillä on kiire syksy, nähdään vain välillä viikonloppuisin. Kunnallisvaalit tulevat ja aion äänestää mututuntuman perusteella: mikseivät ne ehdokkaat nyt tarjoa itseään, kun normaalisti sitä tulee tuutin täydeltä?! Yhden Kokoomuksen flaijerin olisin saanut, mutta kieltäydyin ystävällisesti.

Surumielistä, hidasta ja tahmeaa. Eloonjäämistaistelua. Näin minä kuvailen elämääni taas tänään.