Perkele. Kirjoitin hienon ja pitkän postauksen, joka hävisi. AAAARGH. Nyt saatte tyytyä siis PELKKÄÄN meemilöön, johon Lumi minut haastoi:
“Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.”'

1. Mulla on mieletön ranneneuroosi. Kukaan ei saa koskea ranteitteni sisäpintaan, enkä tee sitä mielelläni edes itse. Tihrustan usein monta kertaa päivässä, onko ranteisiini kenties ilmestynyt mahtava valtimoverenvuoto (sitä kun ei muuten huomaisi...), ja jos vaikka raapaisen käteni johonkin, tämä tihrustamispakko lisääntyy potenssiin sata. (Että kiitos vain lapsuuden aikaiset ensiapukurssit ja partiot mielikuvistani, joissa valtimosta suihkuaa kaaressa verta ja paniikissa etsitään painesiteitä.) Tästä nimenomaisesta syystä allekirjoittanut ei myöskään ole päätynyt itsemurhaan avaamalla ranteitaan...

2. Likaiset ja pesua odottavat tiskit EIVÄT saa lojua tiskialtaassa vaan niiden on oltava tiskipöydällä. Ällöttää ihan suunnattomasti kaivella sieltä altaasta omien ja muiden likojen seasta vettyneitä astiaparkoja, joiden päällä on vielä pesty käsiä ja valutettu vettä. Vieraiden jäljiltä keräilen astiat siis takaisin tiskipöydälle.

3. Minulla(kin) on kännykkä-lompakko-avaimet -neuroosi joka korostuu varsinkin humalatilassa (nykyisin baarireissun kohdatessa kaverit jo etukäteen huomauttavat, että minulla on kaikki mainitut esineet mukana, en jättänyt hellaa päälle, ja että ovi meni lukkoon). Joudun kuitenkin tarkistamaan kyseisten esineitten olinpaikan laukussani useaan kertaan kaupungilla ollessani, tai ainakin tunnustelemaan niitä kassini seinämän läpi.

4. Aina jos minulla on aamulla menoa, joudun laittamaan sekä puhelimen hälytyksen että vanhan kunnon herätyskelloni soimaan. Heräilen kesken yötä tarkistamaan, että puhelimen näytössä näkyy kellon kuva ja että vekkarini nuppi on ylhäällä. Kuitenkin herään lähes aina automaattisesti ennen kummankaan kellon soittoa. (Tämä 4. tapa lienee vainoavan mua vuosien takaa, jolloin teininä myöhästyn töistä ja heräsin vasta kun pomo soitti minulle kotiin. Eiväthän perfektionistit myöhästy! Se oli kaamea shokki, jonka jälkeen tilasin jokaiseksi työaamuksi vielä automaattisen herätyksenkin puhelimeeni, jolloin automaatti soitti minulle tiettyyn aikaan, että on aika herätä...)

5. Jos syön jugurttia, niin ensin on tietysti nuoltava kansi (juu ällöä, tiedän) ja sitten lusikalla ensin syötävä ne sinne purkin kannen ja jugurtin väliin tehtyihin uriin jäänyt jugurtti. Sitten vasta voi aloittaa itse jugurtin.

Hah! Ja koska tää kerpeleen vuodatus ei suostu kirjoittamaan nyt muulla kuin kursiivilla, ja mulla on oikeastikin kiire, koska siihen ekaan postaukseenkin meni niin samperin kauan, että nopsasti nyt vain huutelen haastavani Johanneksen, Pauliinan, Nannan ja Amalian. Noin, viides uupukoon. Ja piru vie kun jäitte hienoa ensipostaustani vaille! Nyt on mentävä, ilmoitan asianomaisten blogiin haasteen myöhemmin.