Koko viikon olen käynyt läpi valtavaa lääkärirumbaa, kun polilta tuppaavat herra- ja rouvatohtorit katoilevan, lähtevän, sairaslomailevan, lomailevan vähän turhankin usein. Edellisenä päivänä sinulla on joku tohtori, joka sekin on sijainen, ja seuraavana päivänä yllätyt kun tohtori on ottanut ihmeellisen pitkän loman sijaisuutensa päälle. Kun vaihtuvuus on tällaista jatkuvasti, pitäisi alkaa kyseenalaistaa jo näiden "ammattilaistenkin" mielentilaa. Ja mikä sarkastisinta, masennuspotilas joutuu itse soittelemaan/käymään/jättämään soittopyyntöjä, vaikka ei oikein jaksaisi elääkään, ja elämään jatkuvan epävarmuuden tilassa, valmiina jo jättämään hoidot taas kesken. Ja tänään sitten luin lehdestä että taas ollaan vähentämässä esim. lukiolaisten kouluterveydenhuollossa! Enhän minä itse enää aikuisena kouluterveydenhuollosta mitään kostu, mutta onhan tää kerpele sentään HULLUA, miten koko ajan vähennetään niistä palveluista, mihin nykytapahtumienkin varjolla voisi tyhmempikin huomata, että panostusta oli lisättävä. Voi luoja.

fukitol-depression-pill.jpg

Siksi siis olen väsynyt. Mainittakoon myös se, että tärinät, vapinat, katseenkohdistumisen vaikeus, törmäilyt, tasapainoaistin katoaminen, outo maku suussa jne. ovat edelleen vaivanani (juuri näistä lääkeasioista ja paskasta fyysisestä tilastani johtuen jouduin koko viikon metsästämään sitä lääkäriä...). Ja ne pelottavat, ovat kiusallisia, suoraan sanottuna kaameita. Olen kyllästynyt asumaan neljän seinän sisällä tärisevänä katse harittaen. Muisti tekee tepposia uuden lääkkeen kanssa vieläkin enemmän kuin perusmasentuneena: voin jopa kesken puuhan unohtaa mitä olin tekemässä, en muista puheluista juuri sanaakaan, tosi ja uni ovat edelleen niin kietoutuneita toisiinsa että hulluksi tulen, hah. Ei pitäisi varmaan sanoa ääneen, mutta sanon kuitenkin (kai minä jo tarpeeksi hullun leiman olen jo täällä saanutkin): Olen varma, että uusi lääke saa minut näkemään jonkinlaisia hallusinaatioita. Tai sitten olen vaan jo niin väsynyt fyysisesti ja psyykkisesti, että sekin edistää moisten kuvajaisten syntyä. Lisäksi yhä useammin unilääkeunissani olen huomannut alkavani oikeastikin osallistuvan uneeni: hetkittäin tajuan, että normaalielämässä sätkin käsilläni ja jaloillani sinne tänne kuten kurottelisin jotain, uisin, suutelisin tms. mitä unessa teenkin. Musiikkia olen kuulevinani kaikkialla. Olen ihan varma, että kaupunki on järjestänyt taas jonkun ihmetaideteoskollaasin laittamalla katulamput "laulamaan" tms. En mä kai voi niin hullu olla, tai niin lääkkeissä, että mieli alkaa viedä viimeisetkin todellisuuden tajun rippeet?!

Psykotädin kanssa keskustellessa meni ihan hyvin. Ei ollut tää tanttarainen kuitenkaan vieläkään toisella keskustelukerralla "saanut" luettua papereitani. Eli jee. Nyt on tullut jo puhetta osastosta, vaikka en sitä itse edes puheeksi ottanutkaan. Myös tämänpäiväinen lääkärini kyseli onko minulle tarjottu osastoa. Päätettiin psykotädin kanssa tällä viikolla, että hän juttelisi asiasta lääkärin (tiedä nyt sitten kenen) kanssa ja pohtisi mikä olisi minulle parasta tällä hetkellä: terapiaryhmä, päiväosasto, osasto vai jokin muu. Tänään olin ravitsemusterapiakin. En halua puhua siitä sen enempää, koska syömisongelmani eivät ole tämän blogin tarkoitus. Mutta sanottaneen, että silläkään puolella ei hurraamista tosissaan ole.

_dbs-depression-side300.jpg

Miltäköhän tuntuu, kun napsahtaa, vaipuu psykoosiin, tulee todella "hulluksi"? Kaikkien puheitteni perusteella kun minulla ei siihen kauaa aika enää luulisi olevan (ei sillä että sitä mitenkään tavoittelisin). Kaikki on niin kovin tahmeaa ja surullista nykyisin. Neljä seinää, pakkoajatukset päivittäin, aamulääkket, iltalääkket, unilääkkeet. Hatara yö ja voimaton aamu. Tunteja, tunteja jotka pitäisi täyttää, mutta kun ei jaksa, eikä huvita. Mutta ei makaaminen paikallakaan anna mitään. Puh. Pääsisikö sitä koskaan enää ihmisten kirjoihin?