Lääkärini ei osaa tehdä muuta kuin lääkitä. Lisää ja lisää, eri annostuksia ja uusia kokeiluja. Muuten istumme melkein hiljaa. Kerron olevani neuvoton. Ettei elämän kuulu olla tällaista. Ja silti kipaisen apteekin kautta kotiin.

Tiistaina nukuin. Koko päivän. En kestänyt ajatusta hereillä olosta.

Tänään kävin psykotädillä. Mikään ei tunnu edistyvän sielläkään. Kaikki seisoo, lilluu, jumittaa. Kysyi, mitä odotan jatkohoidolta. Sanoin (niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin), että olen neuvoton. Että en tiedä en tiedä en tiedä. Tiedän vain, ettei elämän kuulu olla tällaista, se ei SAA olla tällaista, tai ainakaan minä en kestä sitä tällaisena. Tämä ei ole edes siedettävää, ei ihmisarvoista, ei mitään. Psyko nyökkäilee. Nähdään sitten ensi viikolla. Tekisi mieli sanoa, että kestäisitkö itse tässä tilassa edes sinne asti. En saa lähetettä enkä maksusitoumusta hoitopaikkaan jonne haluaisin. Sitä vastoin lähete kirjoitetaan paikkaan, jonka periaatteisiin en pysty sitoutumaan tai motivoitumaan. Ilmaan heitellään ehdotuksia, joiden hyväksi ei tehdä mitään. Kaikki on sumua, enkä muista enää oikeastikaan, mikä viikonpäivä tai vuorokauden aika on meneillään.

Tänään tuntui melkein rauhoittavalta kävellä talven sisällä. Ei ollut edes kylmä. Olin vain niin kamalan yksin kaikkien niiden ihmisten keskellä. Mietin ihmisten elämäntarinoita, koitan itse olla huomaamaton. Jaksoin Kelaan ja kauppaan, siinä päivän tehtävät. Päivät kuluvat huomaamatta. Minä kulun. Ja olen tavattoman yksin ja toivoton. Teen kaiken parantuakseni, mutta parannus ei tule.

Sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso. Laihuushäiriö.

Koska minä lakkasin olemasta persoona ja aloin olla sanahelinää? Minullakin oli haaveita.

Posti toi tänään lahjaksi tämän:

2911852190_baf756d9b2.jpg?v=0

Piristyin hetkeksi.