Viikonloppu on jotenkin mennyt huomaamatta ohitse. Tänään heräsin puoli kuusi illalla, ja tajunnan palaillessa ymmärsin eläväni sunnuntaita. Olen elänyt läpi ristiriitaisia tunteita erään asian suhteen: en tiedä pitäisikö minun olla iloinen, surullinen vai molempia. Joten vain olen. Lääkärin mielestä uniasiassa ollaan menty eteenpäin. Niin no, kyllähän minä pystyn nyt nukkumaan pätkiä kerrallaan ilman lääkkeitä. Mutta samalla kuvioon ovat tulleet sähköiskun kaltaiset valtavat kehon säpsähdykset, jolloin usein huomaan myös huutavani ääneen. Ja unieni liikkeet siirtyvät myös todellisuuteen. Ei ole yhtä tai kahta kertaa, vaan useampi, kuin herään siihen, että jalallani vispaan tai kädelläni kurkottelen, peilikuvana unilleni.

Eilen otin pitkästä aikaa unilääkettä, enkä sitten tiedäkään, mitä ihmettä olen asunnossani tehnyt. Aamulla löydän merkillisiä johtolankoja jostakin toisesta elämästä, mitä en muista eläneeni. InhoanInhoanInhoan tätä. Haluan olla perillä itsestäni ja elämästäni. Tuntuu, että hallitsemattomuuden tunteet riistäytyvät pian käsistä. Puhuin tästä psykotädin kanssa, mutta eipä hänellä ollut juuri avaimia tarjota.

Ravitsemusterppa on edelleen ihana, vaikken tuloksia olekaan juuri saavuttanut. Hän kuulemma jaksaa uskoa puolestani, että askel kerrallaan me onnistumme, että minussa on ainesta. Ihanaa, että joku ulkopuolinen ajatteleee noin. Ja että hän todella hyvillä mielin uhraa tunnin minun absurdeille ajatuksilleni, näyttämättä yhtään vaivaantuneelta. Oikeassa elämässä me voisimme melkein olla ystäviä. Melkein.

Lähete sinne paskapaikkaan on lähtenyt. Onneksi terveydenhuollon jonot ovat mitä ovat. Antipsykootteja nostettiin taas ja päänsärky on ollut sen mukainen. En kuitenkaan haahuile kaupungilla enää niin kuin mörkö, silmäni eivät harota entisen tavoin, eikä pyörtymisestä ole tietoakaan. Olen kai edennyt. Tai ainakin edennyt toisesta pahasta tilasta toiseen. Tunnen että ahdistus lymyää ja nykii jossakin takana monta kertaa päivässä, mutta vielä en ole romahtanut uudelleen täysin. Vielä. Hmmm.

Kouluprojekti oli ja meni. Onneksi. Vuorollani tärisin kuin horkkatautinen. Paniikkiripuli. Mutta se on nyt ohi. Onneksi.

Olen ostanut lahjoja omaan budjettiini sopivasti. Se on ollut vaihteeksi mukavaa. Kauneinta on saajan ilo, en minä itselleni mitään tarvitse. Ihanaa kun  voi jollekin olla hyvä, edes kerran vuodessa.

Viikonloppuna käytiin kahvilla ystävien kanssa ja vaihdettiin joululahjoja. Maailman ihanin tunne on huomata, että toiset tuntevat sinut niin täydellisen hyvin, että lahja osuu suoraan sydämeen. Kiitos, jumalan, tai jonkin ylemmän, näistä muutamista rakkaista.

Perjantai-iltana katsoin ulos ikkunasta ja hymyilin. Miten kauniita puut olivatkaan lumivaippansa alla, vastapäisten talojen jouluvalojen heijastuessa pimeästä. Poltin kynttilöitä. Tunsin olemassaolon. Ainakin hetken. Sitten kynttilät sammuivat, minä heräsin kylmään aamuun muistamatta mitä olen siideri- ja lääkehumalassa asunnossani tehnyt. Itseviha. ITSEVIHA. HALVEKSUNTA. Suurin haasteeni on oppia rakastamaan tätä kuvottavaa kehoa ja tätä eripuraista sielua ja tätä yököttävää kokonaisuutta joka siitä syntyy, minua itseäni.