how-to-make-a-christmas-gift-basket-34.j

Emmi on pitänyt joulutaukoa. On ollut sekä paljon puuhaa että paljon mietittävää. Lähdin joulun viettoon tiitaina ja palasin Tapaninpäivän iltana. Joulu oli lämmin, rakastava ja kaunis. Rakastan sitä joulun tuoksua, jossa yhdistyy juuri sisään tuodun kuusen, paistettujen piparkakkujen, hyasinttien ja juuri lämmitetyn saunan tuoksut. Jouluaattona olimme myös koko perhe yhdessä. On ihanaa kun ollaan kaikki jo aikuisia, ja asioista voi puhua niiden omilla nimillä. Tai kun voi ottaa pari lasillista viiniä ja pelata Trivial Pursuitia yömyöhään. Tai kun ei tarvitse teeskennellä, että paketin on tuonut joulupukki, vaan voi paikan päällä kiittää lahjan antajaa. Vietin siis kaikinpuolin mukavan joulun, joka tapansa mukaan oli myös varsin (liian) avokätinen. Olemme aina olleet lapsinakin etuoikeutettuja saadessamme perheeltä ja lähisuvulta valtavan lahjakasan, vaikka emme koskaan rikkaita olleetkaan. Nyt toki pärjäisimme vähemmällä, mutta perinteet ja tavat ovat juurtuneet vanhemman sukupolven mieliin vähän liiankin tiukasti. Sain taas käsittämättömän tunteella ostettuja (tai tehtyjä), juuri minulle sopivia lahjoja, jotka saivat jälleen miettimään, kuinka kiitollinen minun pitää olla tästä pienestä ihmisjoukosta, jota myös perheeksi ja lähisuvuksi kutsutaan. On hämmästyttävää ja samalla riemastuttavaa huomata, että joku tuntee sinut niin hyvin, että lahja, ei välttämättä rahallisesti arvokas vaan tunteella mietitty, osuu suoraan sydämeen ja on niin paljon itsesi näköinen, että oikein sattuu. Huomasin siis jälleen rakastavani niin paljon, että se todella melkein sattuu. Rakkaus on minulla pelkoa toisen menettämisestä, jatkuvaa huolta toisen hyvinvoinnista, varmistamista että toisella on todella kaikki hyvin. Ja voi sitä iloa ja onnea kun lähimmäistäsi kohtaa jokin iloinen asia. Niistä hetkistä minä elän. Ja niitä hetkiä valitettavasti on perheessäni viime aikoina ollut liian vähän. Niitä minä toivon uudelle vuodelle. En itselleni edes, vaan muille.

Oli joulu vaikeakin, mutta se oli vaikea vain ihan oman itseni vuoksi. Sain paniikkikohtauksen joulukirkossa ja pari kertaa muulloinkin. Nukuin paljon ja jaksoin vähän. Mietin liikaa ja huolestutin liikaa. Mutta en halua miettiä niitä asioita joulusta. Niitä voin miettiä nyt jälleen kotona, valitettavasti. Eilen en taaskaan päässyt ulostautumaan asunnosta. Tuntuu että on lähes arpapeliä, milloin on hyvä päivä ja milloin ei.

god2.jpg

Jouluna tuli jälleen pohdittua omaa suhdettani uskontoon, tai sen suhteen puuttumista. Kirkossa käyn vain jouluaattoisin, koska se on kaunis perinne, koska joulua ei tule ilman niitä kaikkia kynttilöitä ja sitä yhteen pakkautuvaa harrasta ihmisjoukkoa. Jumalaan en sinänsä ole enää aikoihin osannut uskoa. Luterilaisen kasvatuksen lapsena voisin nykyisin luonnehtia itseäni lähinnä agnostikoksi tai ateistiksi. En vain osaa luottaa mihinkään jumalalliseen armoon ja rakkauteen enää tämän kaiken vuosikausia kestäneen kamppailun (ja miljoonien rukousten) jälkeen. Joku sanoi, että Jumala pelasti minut jo kerran varmalta kuolemalta, miten en siis voi uskoa? Minä sanon, että jos "kellekään ei anneta suurempaa taakkaa kuin hän jaksaa kantaa", niin miten Jumala on katkaiseva selkäni tällä taakalla? Minä en jaksaisi kantaa enää yhtään. Kirkossa jaksoin jälleen myös hämmästyä, kuinka jouluaattonakin, onnen ja ilon juhlan aattona, pappi lukee luterilaisuuteen itsekuriin pohjautuvia synkistäkin synkempiä Raamatun kohtia. Ihminen on syntinen ja paha olento, jota Jumalan sanojen vitsa on sivaltava. Sitten lauletaan valittavalla äänellä alistuneena surullisen laahavia virsiä. Olisin ollut sopivampi gospelkuorojen ja spontaaneiden hallelujaa-huutojen kulttuuriin. Miksi uskonnolla pelotellaan edelleen, sen sijaan että oikeasti luotaisiin tunne rakastavasta jumaluudesta?

Omituista kyllä, jouduin joulun aikana myös keskelle muitakin syvällisiä ja eksistentiaalisia keskusteluja. Maailmanlopusta, kuolemasta ja jumaluudesta puhuminen ei ole kaikista riemastuttavinta, mutta oli oikeastaan lohdullista saada purkaa omia pelkojansa ja tuntojansa näiden seikkojen suhteen. Ei sitä ihan joka päivä löydä keskustelukumppania, joka edes jaksaisi pureutua näihin, saati sitten uskaltaisi pureutua, rikkoa omia tai muiden tabuja, koskettaa "kiellettyä".

New_Years_Toast.JPG

Huomenna eletään vuoden 2009 aattoa. En ole koskaan ollut innostunut vuoden vaihteen hulinoista; ne kuuluvat mielestäni samaan sarjaan juhannuksen ja vapun känniääliö-örvellysten kanssa. Kyllä se vuosi vaihtuu ilman juhlimistakin. Ja onko siinä edes mitään juhlimista? Saatan olla oikea ilonpilaaja, mutta karvas totuushan on se, että jo kuvitteellisten lastemme maapallo on niin tuhoutunut ja saastunut, että sitä on enää mahdotonta pelastaa. Ja siellähän ne taas sotivat Jeesuksenkin kotimaassa...Minulle vuosi 2009 on pelkkää epävarmuutta ja huolta. Päätöksiä ja turhautumista. Miten tästä eteenpäin? Psyko painostaa takaisin opiskeluelämään, joka on sinänsä melko absurdi ajatus, kun ottaa huomioon paniikkikohtaukseni ja jaksamattomuuteni. Tiedä sitten. Uusi vuosi vaihtuu kuitenkin tahollani melko rauhallisissa merkeissä ystävän kanssa. Ei ole minusta vielä bilehirmuksi, onkohan enää koskaan? Toivotan kuitenkin kaikille parempaa vuotta 2009, oli se sitten kuinka kliseemäistä tai turha toivotus.