"Kun minä ulvon hiljenevät kaikki talot

ja lamput sammuvat, yön kylmyys jää.

Mä kaipaan paikkaa, missä palais valot

ne kylmää yötä voisi lämmittää.

Etsin ulvoen kaikki yöt mörköystävää

jolla on myöskin kylmä yksin kun on niin pimeää."

(Tove Jansson)

Olipa jälleen viikonloppu; masennuksen pohjamutia könytään jälleen. En ollut sosiaalisella tuulella, vaan halusin vetäytyä pieneen asuntooni, sen siivoamattomaan likaisuuteen, sen masentavaan yksinäisyyteen, harrastamaan nykyisin näköjään jo perusaktiviteettejani: dokausta ja syömistä. Eikä ollut kivaa. Sunnuntain itkin, nukuin, makasin, hakkasin päätäni ja ajattelin.

Jos käykin todella niin, että tästä tulee minun ikuinen eläkkeeni, että määräaikaisuus muuttuu vihdoin lopulliseksi, jos kaikki (itseni mukaanlukien) tyytyvät vihdoin ajatukseen, että ei minusta ole mahdollista edes saada työkykyistä, niin...mitä sitten? Tällaistako se elämä sitten on? Tyhjää tyhjää tyhjää yksinoloa. Ei mitään mielekästä, ei mitään palkitsevaa, ei mitään muuta tekemistä kuin televisio ja tietokone. Vaikka kyllähän sitä tekemistä olisi. Voisi kehitellä vaikka mitä. Mutta kun ei minua enää jaksa kiinnostaa mikään kivakaan. Enkä minä jaksa. Kaikesta on mennyt mieli ja tarkoitus:lukemisesta, elokuvista, ystävien tapaamisesta. Tästä koko elosta. Enkä minä todella edes jaksa. Tuntuu välillä jo tarpeeksi vaikealta ripustaa pyykit. Tai jaksaa keskittyä kirjaan. Tai kävellä kirjastoon. Tai mitä muuta tahansa. Tätäkö loppuelämä?

Läheiset ehdottelevat osa-aikatyötä.
- Jo koko ajatuksen turmelee ihastuttavat kuntoutustuen älykkötienausrahat, jotka ylitin jo viime kesänä tehtyäni viikon (VIIKON!!) töitä.

Läheiset ehdottelevat vapaaehtoistyötä.
- Hyvä, se on ajatusmaailmani mukaista, mutta en minä nyt tällä hetkellä jaksa roikkua missään töissäkään, jos ei siitä edes makseta.

Läheiset ehdottelevat muutaman kurssin etäopiskelua kotoa käsin.
- Hyvä idea sinänsä, mutta se idea ollaan jo kerran kokeiltu ja katastrofiin päädytty.

Psyko ei ehdota mitään.
- Jaah...eli tässä se sitten on: enää muutama vuosi, niin olen joko kuollut, alkoholisoitunut loppulisesti tai jotain muuta yhtä hehkeää.

Hirveää, että olen päätynyt tähän. En haluaisi. Surullista on vain se, ettei ihmiseltä kysytä, mihin kohtaloon hän syntyy.

Ja pah. En edes usko kohtaloon. Kyllä ihmiset pystyvät vaikuttamaan omaan kehittymiseensä, eivätkö pystykin? Vai saanko rauhassa rypeä pohjamudissa ja vedota F-koodin tuomaan sairauden turvamuuriin?

(Kuvat: Tove Jansson)