Vuosi vaihtui. Minä en. On fiksua dokata ahdistukseen, todella fiksua. En osaa enää muuta.

Ystävän kanssa oli helpompaa. Ymmärrämme toisiamme täydellisesti;  se on harvinaista nykyään. Ei meitä kumpaakaan ollut tarkoitettu tällaiseen elämään. Vedettiin kännit, tilitettiin ja nyyhkyiltiin toistemme puoelsta.

Valoimme tinaa! Omani muistutti sängyssä makaavaa vanhusta: ehkä mummoni elää siis ainakin vielä yhden vuoden. Jotain positiivista sentään. Raketteja emme jaksaneet raahustaa katsomaan. Sinne menevät kaupungin mielenterveys- ja terveydenhuollon rahat tuhkana taivaalle.

Anteeksi pessimistisyys. Voin huonosti. Aamulla herätessä unilääkkeet kurkusta alas ja nukkumista iltakuuteen. Hyperventilaatiokohtauksen saapuessa jouduin turvautumaan vielä moxeihinkin. Wohoo.

"Iloista" uutta vuotta vain minulle. Vaikka ei se taida uusi olla kuin numeron kannalta.