Maksan Amnestyn jäsenmaksun. Ostan munkilta kirjoja ja suklaata. Pistän joulupataan lahjarahojani. En syö lihaa. Käytän kangaskassia ja ekosähköä. Kirjoitan kortteja sairaalassa makaavalle isoäidilleni. Palautan pudonneen pankkikortin infoon. Soitan ystävälle setviäkseni hänen ihmissuhdesotkujansa. Käsken sairasta läheistä syömään. Etsin työttömälle läheiselle työpaikkailmoituksia. Varoitan Ystävää burn outista. Juttelen porraskäytävän vanhuksen kanssa. Ostan rintasyöpänauhan, aids-nauhan, heijastimen nuorten hyväksi. Valitsen ammatin, jossa muiden elämä on käsissäni, muiden hyvinvointi on vastuullani. Lupaisin ottaa läheisteni kivun itselleni, jos vain voisin. Kuuntelen keskiyöllä lääketokkuraista ystävää. Etsin kriisiautonumeroita toiselle. Autan läheistä, joka tekee itselleen jatkuvasti pahaa, hyvin pahaa. Lupaan tulla, lupaan auttaa, lupaan korjata.Yhdessä me pelastamme sinut. Yksin minä pelastan kaiken. Hoidan muiden raha-asioita, lääkeasioita, rakkausasioita. Lohdutan ystäviä ja lohdutan heidän exiään. Pidän yhteyttä ja aktivoin.

En halua kunniaa tai meriittiä. Haluan että kaikilla olisi hyvä olla. Tänään kun Ystävä kertoi pahasta olostaan, rintaani kasvoi möykky. Tulin kotiin, seisoin eteisessä takki päällä ja itkin. Miten minä voin ottaa sen kaiken pahan olon pois? Miten minä voin katsella vierestä, kun toinen tekee hiljaista kuolemaa? Ei minusta ole pelastajaksi. En minä ole tarpeeksi vahva. Miksi minulle on annettu kaikki tämä maailmantuska? Laupias Samarialainen -syndrooma. En minä voi helvetti sentään katsoa vierestä, kun joku lähellä kärsii!

En minä halua elää näin pahassa maailmassa.

(En ole hoitanut omia asioitani. Kaksi päivää olen nukkunut lääkkeillä, hoidettuani ensin muiden oloa paremmaksi.)

Mitä minä voin enää tehdä? Kaikki on ihan hemmetin hirveää ja epäoikeudenmukaista, vaikka minä yritän olla hyvä. Yritän ihan hirveän kovasti...