Oih voih. Tällainen tietokonevajakki on ihan pinteessä, kun tämä Vuodatuskin muuttuu koko ajan. En ole aikani lapsi, en sitten ollenkaan...Olen todellakin ollut emmintätauolla. Olen ollut rikkipoikkipuhki: viikkoon on kuulunut nukuttuja päiviä nappuloiden avulla (ei hyvä) ja nukkumattomia päiviä ilman nappuloita (ei hyvä). Alkaa pikkuhiljaa tympimään koko meno ja meininki. Läheiset painostavat hakemaan osastolähetettä, tyrkkivät ja työntävät ja haluaisivat sekaantua hoitooni. Ymmärrän, että masentunutta ihmistä on usein autettava eteenpäin. Mutta minä olen aikuinen, ja tiedän milloin en pysty hoitamaan asioitani. Lääkäriasiat ovat tällä hetkellä ehkä juuri niitä ainoita asioita, joita olen pystynyt jotenkin hoitamaan. Totta on kuitenkin, että ilo tästä "elämästä" puuttuu. Ehkä läheiset ovat oikeassa, ettei näin parannu. Mutta miten sitten? Ärsyttää koko lääkepolitiikkakin: taas on mentävä maanantaina renkslaamaan annostuksia ja lääkemerkkejä, kun jokaisesta pilleristä näyttää tulevan ylitsepääsemättömiä sivuoireita. Neuvottomia alkavat itse lääkäritkin olla, kun listalla on jo melkein parikymmentä kokeiltua lääkettä. Jotenkin surullista, että mielenterveyteni viikonlopulle on turvattu, kun vapisevin käsin sain aamuisella soitolla uusittua unilääke- ja rauhoittavien reseptit. Eilen sain massiivisen hysteriakohtauksen, eikä siitä nauttinut puhelinlankojen toisessa päässäkään ollut läheinen. Huoh. Olisi joskus kiva kirjoittaa jostakin uudesta ja kivasta. Mihin jäivät kirjat, elokuvat ja kokemukset? Ehkä minun ja lukijoitteni on nyt vain tyydyttävä siihen, että nyt on menossa kuivahko kausi. Jos joskus on parempaa, olen enemmän kuin tyytyväinen...

Maanantaina korotin ääntäni psykolle ensimmäistä kertaa. Ärsyttää julkisen puolen puolustelu ja yksityisen puolen vähättely. Tiedän vertaisteni kokemuksesta, että eräs yksityisen puolen hoitolaitos olisi minulle paljon parempi, apu kokeneempaa. Psyko väittää sitkeästi vastaan. Vaikka itse on saanut tietonsa suoraan nettisivulta. Ärs. Ehkä mun on tyydyttävä siihen, että olen aina se kaveriporukan "hullu", hieman säälittävä tyttörukka, jonka tulevaisuus on se ikuinen eläke. Mutta pitääkö kenenkään tyytyä siihen? Pitääkö minun?

Ainoa luova harrastus, jota olen saanut viime aikoina harrastettua, on kirjoitus. Sekin tosin laimeni Ystävän lievästi sanottuna mitäänsanomattomasta vastaanotosta. Olen kirjoittanut vanhoja tekstejä puhtaaksi ja miettinyt, osaanko tosiaan kirjoittaa vain lääkepöhnässä...Niinhän ne parhaat kirjailijatkin kai ovat tehneet. Eikö Liisa Ihmemaassa ollut juuri parhaiden trippien tulos? Säälittävää.

Koirakuume kasvaa. Näen unia pelkästään koirista. Vanhasta edesmenneestä koirarakkaasta. Mutta päätökseni pitää: hankin koiran vasta kun osaan pitää huolta ensin itsestäni. Toiselle elävälle olennolle en kärsimystä halua tuottaa, ja juuri nyt minä sitä ehkä tahattomasti tuottaisin. Jännää sinänsä, että aina kun minulla menee huonoimmin, näen unia edesmenneestä koirastamme, sekä vielä elossa sinnittelevästä isoäidistäni. Koirajuttu on selvä; se oli nuorena iso juttu. Mummojuttu on epäselvä; ehkä koen syyllisyyttä siitä, etten ole saanut matkustettua pitkään aikaan niin kauas. Toisaalta, ei dementoitunut mummoni sitä edes muistaisi. Ja lähetänhän minä kortteja joka kuukausi. Syyllisyydestä kai...Jännää on myös, että viime yönä (aamuna) unettomien tuntien jälkeen kun vihdoin sain tunnin nukuttua, unessani sekä mummo että koira olivat vanhoja, sairaita ja raihnaisia. Todellisia itsejään siis. Ennen unissani he ovat olleet jälleen nuoria, vetreitä ja hyväkuntoisia. Minun pitää hankkia se unikirja, ihan varmasti.

Olen alkanut pitää talvesta kesän kustannuksella. Pidän tästä pimeästä, vaikka se ehkä lamauttaakin. Mutta on kiva polttaa kynttilöitä, jouluvaloja (vieläkin) ja tunnelmoida Sigur Rósia. Tänään ostin ihanan elokuvan: Ensemble c'est tout eli Kimpassa. Suosittelen. On ainakin jotakin jota odottaa, sitten kun on keskittymiskykyä ja intoa. Huominen stressaa. Kuukauden ainoa sosiaalinen päivä tulossa, ja minä olen paniikissa. Ei niiden ihmisten vaan itseni takia. Tärkeät ihmiset ovat ihania, minä olen...minä. Väsynyt, uupunut, nukkumaton, neuroottinen, arvaamaton minä. Eikä kaikille jaksa selittää. Ehkä vedän naamion jälleen päälle ja esitän "normaalia". Niin se on tehtävä.

Kaappini pursuavat teetä. Yksin sitä ei tule juotua. Juon kahvilassa Ystävien kanssa. Tulkaa kylään, minä tarjoan!