Paha, hyvä viikonloppu. Perjantai oli katastrofaalinen. Miten voikaan ihminen kärsiä täydellisestä black outista, ja sitten aamulla itkien korjailla etsiä tutkia jälkiään edellisen illan tuntemattomasta elämästä.

Loppuviikonlopun koitin työntää masennusta taka-alalle, yrittää karkottaa ajatuksia kuvottavasta minusta, olla huolehtimatta läheisten huonosta tilasta, yrittää olla "normaali". Istuin iltaa rakkaimpien ystävien kanssa, nauroin, humalluin (ylläri...) ja sain myös uuden tuttavuuden. Olen aina ihmetellyt, miten rohkea ja uskalias olen tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, aloitan itse keskustelut ja olen kuin parahin sosiaalinen hilebile. Sitten taas toisissa tilanteissa jähmetyn täysin, sydän hakkaa rinnassa, kädet vapisevat, enkä voi edes katsoa ihmisiä silmiin. Onneksi alkukesän pahimmat paniikkikohtaukset ovat toistaiseksi menneet ohi. Ei todellakaan ole herkkua pyörtyä sairaanhoitajan vastaanotolla tai luulla kuolevansa tai oksentavansa keskellä suurta ihmisjoukkoa.

Mutta siis, lauantai oli kerrankin varsin miellyttävä. Saimme aikaan mielenkiintoisia keskusteluja, pelasimme lempilautapeliäni ja nautimme olostamme. Sunnuntain morkkiksiakaan en ehtinyt pahemmin pohtia, sillä ystävä raahasi minut kahville ja sovimme ensi viikon elokuviin menosta.

Mielialani vaihtelevat pelottavan vuoristoradan lailla. Uupumus on tosin läsnä jokaikinen päivä. Eniten minua pelottaa se, ettei millään tunnu olevan oikeasti väliä. Tai ettei mikään kiinnosta. Hyvä on, satunnaiset hetket ystävien kanssa, satunnaiset elokuvat tai kirjat, ovathan ne mukavia. Mutta oikeastaan: ei millään ole väliä.

Aion siirtää ensi viikon ravitsemusterpan aikaa, koska minua yksinkertaisesti hävettää mennä sinne: en ole pystynyt toimimaan vähänkään vertaa niin kuin oli sovittu. Ja sitten olen mättänyt naamaani suklaata ja alkoholia...ja vähät välittänyt siitäkään.

Koska vuokraelokuvien hinnat ovat nykyisin lähes yhtä korkeat kuin jos ostaa videovuokraamon käytettyjä leffoja omaksi, tein jälleen tänään kaksi ostosta:

                                     

Adrien Brodyn tähdittämä Pianisti on vallan ihana raina, Sweeney Toddia en taas ole edes nähnyt. Hävettää silti. Elän yli varojeni. Eläkeläisenä tilasin juuri eräästä nettikaupastakin boxia ja levyä. No paskat! Pitäähän sitä kai jotain iloa elämässäkin olla.

Huono omatunto. Laskiaissunnuntai, enkä ole ulkoillut kuin kahvilaan ja takaisin. No, minä inhoan ulkoilua. Voisin vaikka jumpata.