Minä olen täällä kaupungissa yksinäinen. Olen ollut sitä joka kaupungissa. Ihmisillä on tapana tulla toimeen kanssani hyvin, minusta tulee helposti luottohenkilö, mutta silti...niitä ystäviä, joille voisi noin vain kesken päivää soittaa ja pyytää kahville on vähän. Onko se ajan henki? Että ihmisistä ei enää voi tulla tarpeeksi läheisiä, että on liian kiire tai että ei kehdata tai että oma elämä vie liikaa aikaa? Vai onko sellainen ystävyys jenkkileffojen luomaa harhaa, jota taas koitan tavoitella pettäen itseäni. Nuoruuden ystävät ovat luonnollisesti hajaantuneet ympäri maata; on vaikea lähteä, on vaikea tavata. Saisin olla onnellinen, että minulla on sentään täälläkin muutama rakkaimmista rakkain, lähempääkin lähempi ystävä, joita eivät ole sairauteni kiemurat murentaneet. Kuitenkin: tänään kuulin, yksi tärkeimmistä muuttaa pois. En voisi olla onnellisempi hänen puolestaan, hänelle tärkeästä asiasta. Mutta samalla omaa sieluani musertaa pelko ja suru. Pysynkö enää koossa? Enkä samalla voi olla vihaamatta itseäni tästä kauheasta itsekkäästä tunnetilasta.

Ystävyys on jännä asia. Olen kokenut ehkä enemmän negatiivista siltä puolelta kuin positiivista. Vaikka lapsena olinkin iloinen, terve ja "normaali" lapsi, joka pyydettiin iltaisin pelaamaan pesäpalloa ja lipunryöstöä, ja joka jopa joskus oli koulun halutuin "pari". Kunnes kasvoimme isoiksi, enkä enää ollutkaan cool. Katkeruus, josta olen useasti täälläkin kirjoittanut, liittyy lähinnä juuri muutamaan ystävyyssuhteeseen. Sellaiseen, joissa luulin olevani tärkeä ja rakastettu, mutta joissa toinen"kasvoi" minusta irti, kun minusta tuli sairas. En enää ollutkaan hyväksyttävä. Koitan ajatella ettei sellaista ystävyyttä sitten tarvitsekaan, mutta edelleen sattuu. Näen painajaisia, katkeria, pelottavia, vihaisia. Vihainen, katkera, satutettu? En minä tiedä mitä niistä olen. Läheisen mukaan minun pitäisi päästää jo irti. Että olisin onnellisempi ilman tätä kaikkea sielua mustaavaa katkeruutta. Mutta se on vaikeaa. Ihan pirun vaikeaa.

On ollut ystävyyssuhteita, joista on vain luonnollisesti kasvettu erilleen, joissa ollaan oltu liian erilaisia, joissa välimatka on kuolettanut välit, jotka ovat vain unohtuneet. Joissa tekosyyt ovat tehneet tehtävänsä tai joissa olen ollut vääränlainen. Ja suuri liuta sellaisia, jotka eivät ole kestäneet sairauttani, joille mielenterveysongelmat ovat tabu, joissa ystävät itse eivät koskaan ole kohdanneet pahaa, eivätkä halua sitä elämäänsä muiltakaan osa-alueilta. Mutta onneksi on myös muutama, jotka ovat säilyneet. Vaikka välimatkan vuoksi nähtäisiin vain jouluna lapsuuden paikkakunnalla, tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut. Tai sellaisia, joissa ei olla nähty vuosiin, mutta yhteyttä pidetään puhelimitse tai sähköpostilla. Tai sitten muutama, harva, sellainen, jotka ovat läsnä, joissa olen oma sairas itseni, joissa toiset ovat omia itsejään, joissa tiedetään toisesta kaikki. Ja nyt minä pelkään menettäväni yhden niistä harvoista. Nyt sitä ymmärtää, kuinka arvokkaita nämä muutamat elämän sattumalta yhteen heittämät ihmiset ovatkaan.

Tänään minä olin monta tuntia kaupungilla Ystävien kanssa. Rakastan heitä mahdottoman paljon. Kotona jumppasin, tein aromaterapeuttisen kasvonaamion, poltin kynttilöitä ja jopa hymyilin.

Koitan olla ajattelematta tulevaa. Pitää pärjätä hetki kerrallaan. Muuhun en nyt pysty.