Välillä tuntuu, että ehkä pystyisinkin jälleen opiskelemaan. Kunnes seuraavana hetkenä vedän rauhoittavia nassuun, jotta kestäisin julman olemassaolon ja satuttavan todellisuuden.

En pysty lähtemään kotikaupunkia kauemmas. En tunne omaa kehoani, en sen pienimpiä sopukoita, sen nautinnollisia pikku pisteitä, en sen kivuliaita kolkkoja pimentoja.

Kävelen talvessa, ja en tunne kuuluvani joukkoon. Mitä naapurit ajattelevat epämääräisistä liikkumisajankohdistani, mitä minä ajattelen kaikesta epäonnistuneesta ja pilalle menneestä?

Makaan sängyssä mahdollisimman pitkään. Vedän pääni sekaisin alkolla tai pameilla. Todellisuus on liikaa. Aivan liikaa. Eikä sitä helpota kauniin huuruiset oksat kävelytien päälle kaartuneina, ei satunnainen soitto ystävältä, ei toisen onni tai satunnainen nauru. Eivät edes ystävät, jotka olisivat valmiita uhrautumaan vuokseni, joiden välittäminen on niin valtavan yllättävää ja kaunista, että oikein sattuu.

En ole tehnyt juuri mitään. Minua ei huvita. Ei kiinnosta. En välitä paskaakaan. Tässä tämä on. Ja jos on roikuttava muiden takia, so be it. Mutta kuka lopulta on itsekäs: se joka haluaa minun olevan itsensä vuoksi, vai minä joka olen täällä VAIN muiden vuoksi?

Kaipaan syliä. En ystävän syliä, en perheenjäsenen syliä. Vaan sitä romanttisen rakkauden ja täydellisen välittömän rakkauden täyttämää syliä. Olen pohtinut paljon seurustelu- ja ystävyyssuhteitani ja päätynyt tulokseen, että olen aina, AINA, suhteessa se voimakkaampi osapuoli. Se, jolla on tarkat mielipiteet ja tarkat visiot. Jonka tehtävänä on kannatella muita, oli sitten kyse seurustelukumppanista taikka sitten ystävyyssuhteesta. Kaikki ikään kuin pysähtyy, kun kaikki odottavat, että mitä sitten. Mitä Emmi tekisi? Huomaan nyt jälkiviisaana, että siihen seurustelusuhteenikin ovat kaatuneet: en ole halunnut olla se suhteen ainoa vahva ja kannatteleva voima. Älkää ymmärtäkö väärin, en haluakaan ylipaapovaa ja myötäilevää miestä rinnalleni, mutta haluan jonkun, joka joskus kannattelisi vaihteeksi minua. Itsenäisyyteni haluan säilyttää, mutta joskus olisi mukavampaa olla se heikko. Se, joka ei aina olisi vastuussa kaikesta. Sitä minä olen tehnyt jo koko elämäni.

On käsittämättömän huono olla. En itke. Mutta möykky kasvaa rintalastan alla. Samalla pelkään useamman kuin yhden ystävän hengen puolesta. Itseäni tekisi mieli sananmukaisesti ruoskia. Ja harva tietää, harva huomaa, naamioni alla olen kovin erilainen kuin todellisuudessa.

"[--] Yksinäisyys on sitä,

että painaa kuumat kämmenensä yhteen

tunteakseen ihmisen lämmön,

että kääntyy ja vilkaisee peiliin

nähdäkseen ihmisen hymyn

että purskahtaa itkuun

kuullakseen ihmisen surun äänen."

(Rakel Liehu)