Olin yövieraisilla lapsuuden kodissa sisarusten kanssa. Harvassa ovat hetket, jolloin nykyisin olemme koko perhe samaan aikaan saman katon alla. Oli mukavaa. Vaikkakin loppuaikaa varjosti huoli läheisten hyvinvoinnista ja jälleen yhden meistä matka päivystykseen.

Tullessani tänään kotiin, olin jopa iloinen. Tai no en iloinen, neutraalilla tuulella. Olin tehnyt mukavia löytöjä kirpparilta ja rinnassani sykki edelleen elämää suurempi rakkaus läheisiäni kohtaan. Voi kun voikin olla niin jokin niin voimakas tunne, jokin sellainen voima kuin rakkaus, joka samalla saa aikaan euforiaa että puristavaa huolta ja tietämättömyyttä siitä, miten olla.

Huomaan jatkuvasti miettiväni, että ensin minä järjestän läheisteni asiat hyvin tai odotan että he voivat edes kohtalaisesti, että sitten minä saan mennä pois. Seuraava ajatus on, että ei minulla olisi siihen rohkeutta, eikä oikeutta, mutta silti tämä ajatuskuva kiertää kehää päässäni.

Kuuntelen Coldplayta, jääkaapissa odottaa pullo puolikuivaa valkkaria, hyllyssä uutukainen boxi Mullan alla -sarjaa ja hyllyssä kolme kympillä ostettua Anna-Leena Härköstä. Minulla voisi olla kaikki hyvin.

Mutta kun hetkeksi herpaannun, ajatus karkaa, väsymys painaa päälle, suolaisen jälkeen on syötävä makeaa ja makean jälkeen suolaista, muistan kuinka kuvottava ihmisen kuvatus olenkaan ja kuinka epäoikeudenmukaista koko elämä on. Olen melko varma, en saa suoritettua opiskelujani loppuun, vaikka niistä puuttuisi enää päälle kaksi kuukautta.

Sielussa tyhjää.

Viivi, koitan kirjoitta sinulle sähköpostia pian!