Viime kerralla pakotin psykon sanomaan mielipiteensä tilastani. Tähän asti olen elänyt epätietoisuuden tilassa, sillä kukaan ei ole suoraan ilmaissut missä nyt mennään. Vihdoin psyko suostui ilmaisemaan, että hänestä on alun alkaen ollut selvää, että tilanteeni on huono ja vakava. On parempi tietää missä mennään, kuin pelätä kuvitelleensa kaikki. Tänään oli hoitokokous. Lääkärikin suostui vihdoin sanomaan, ettei opiskeluihin paluu ole hänen mielestään tällä hetkellä ajankohtaista. Ei vaikka ympäristön paineet ja opintolainan takaisinmaksut kolkuttelevat takaraivoa. En silti kestä tätä eläkeläisenä lillumistakaan. Pääni on räjähtämispisteessä ja silti opiskeluihin paluu on rinnassani suuri ahdistava möykky. Yrittävät nyt saada minua talon sisäisen terapian piiriin. Edistystähän sekin olisi. Mielenterveyspuolella kaikki toimii vain turhauttavalla hidastuksella. Kuinkakohan kauan joudun ensin odottamaan esihaastatteluaikoja ja kuinkakohan kauan siitä vielä kestää, ennen kuin saan päätöksen pääsystä terapiaan? Sitä ennen olen jo monta kertaa ehtinyt hypätä katolta tai vetää nappeja nassuun. Turhauttavaa.

En voi kuin ihailla Johannesta ja Brimiä siitä, että he depressionkin keskellä ovat löytäneet tapoja käsitellä olotilojansa ja jaksavat, jos eivät jatkuvasti, niin ainakin toisinaan, toteuttaa niitä pieniä elämänsä intohimoja ja tuntea onnistumisen ja ilon hetkiä. Minä en ole pystynyt siihen enää aikoihin. En välitä. En keskity. Millään ei ole mitään mieltä. Enää iloa ei tuo edes nousuhumala tai ystävien kanssa seurustelu. Tahtoisin nukkua päivät pois ja unohtaa, että jotain mielekästä ja iloatuottavaa oli edes joskus. Muutaman läheisen kunto on taas romahtanut. En voi muuta kuin odottaa uutisia ja pelätä.

Olo on kummallisen surumielinen. Itku ei tule. Itsehalveksunta on pilvissä. Jotenkin olen tyytynyt siihen, että tässä tämä elämä on. Tiedän että paljon helpottaisi, jos pystyisin luopumaan katkeruudestani. Menneisyyden haamut kolkuttelevat sekä unissani että valveilla. Toisaalta tuntuu edelleen uskomattomalta että elämäni on tässä jamassa. Eipä sitä olisi osannut odottaa. Yhdeksän vuotta paskaa ja kärsimystä. Ja silti tunne siitä, että ei ole lupaa valittaa. Onhan lähipiirini täynnä esimerkkejä todellisen kärsimyksen mitasta, heillä on lupa valittaa ei minulla.

Uuvuttaa. Hällä väliä. Ei jaksa.

Kuvat elokuvasta Tummien perhosten koti. Katsoin. Pidin.