Hei, mulla oli lauantaina hauskaa! Kuvitelkaa. Tosin tuskin olisi ollut, ellei kuningasalkoholi olisi ollut rentouttamassa ja tekemässä minua sosiaaliseksi...Mutta kuitenkin. Oli juhlat. Ja kivoimmat ikinäNauruOli mulla rauhoittava laukussa kaiken varalta, mutta joinkin sitten niin paljon, etten aikoihin olekaan juonut. Ei paljon rauhoittavia tarvinnut. Ja jaksoin vielä jatkoillekin. Baariin tosin en jaksanut, enkä kehdannut lähteä. Mitä olenkaan kertonut maanisesta jaksostani? En minä tähän muuten olisi pystynyt. Hassua, surullista, epätodellista ja luonnotonta.

Tiedätte kaikki, kuinka bileissä on alussa se vaivaannuttava hiljainen alkujakso, kun kukaan ei vielä ole humalassa. Hymistään ja kysellään kuulumisia. Ja tutustutaan, jos ei ennestään tunneta. Lauantaina silloin kyseltiin työkuulumisia. Mitä kukin, missä, milloin, mitä seuraavaksi? Olin vielä selvinpäin ja heitin suoraan olevani eläkkeellä enkä tekeväni mitään. Ja oli siellä sentään muutama ihminen, joita en ennestään tuntenut. Hassua sinänsä, kukaan ei juurikaan noteerannut asiaa. Ehkä on ihmisiä, jotka ymmärtävätkin.

Heräsin tänään (sunnuntai) klo 15 kaverin soittoon. En ollut tietoinen päivästä tai kellonajasta. Katsoin painoni pitkästä aikaa. Sydän hyppäsi kurkkuun ahdistuksesta. Mutta sitten ajattelin, että paskat siitä. Elämä on kuitenkin paskaa, eipä sillä väliä, jos ei koskaan saa omaa rakasta, jos aina on ruma kuin aasi tai ei koskaan kykene mihinkään muuhun kuin makaamaan kotona ja olemaan saamaton eläkeläinen.

Illalla maaninen puuhaaminen ilmaantui jälleen. Järjestelyä, sähköposteilua, käsitöitä tuntikausia. Katsoin kertaalleen elokuvan Paha maa. Jotkut suomalaisetkin leffat ovat hyviä. Olenko koskaan kertonut mieltymyksestäni melankolisiin, surullisiin ja masentaviin elokuviin? Hah.  En ole syönyt tänään vielä muuta (jos nyt kuitenkin puhutaan sunnuntaista, vaikka kello onkin jo lähes kaksi yöllä) kuin juonut pari siideriä ja syönyt purkin herkkusieniä. Ei ole ollut nälkä. Ihme. Hahaha.

Nyt on vähennettävä alkoholin käyttöä. On pakko rajoittaa viikonloppuihin ja max. keskiviikkoon. En halua alkoholistiksi tai sekakäyttäjäksi (kiitos rauhoittavien ja unilääkkeiden, sekä kauempaa suvusta tulevien geenien). Onneksi on alkuviikoksi tekemistä: Huomenna on psyko, joka toivon mukaan (tai muuten sanon pari rumaa sanaa) on etsinyt minulle niitä mahdollisia terapiaryhmiä ja koittanut saada minulle talon sisäistä terapeuttia, tiistaina on ystävän kanssa sovittua tekemistä ja keskiviikkona illalla yksi projekti. Saa nähdä koska romahdan takaisin pimeään. Ei tätä 24h puuhaamista voi kauaa kestää. Tiedän sen kokemuksesta.

Voi hitto kun oikeasti haluaisin jättää tämän maailman. Mutta en voi. Fear not, siis.

Mä en halua, että kevätkään tulee. Olisi aina pimeä ja turvallinen peittävyys.

Ja voi hitsi kun mä rakastan mun ystäviä ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Pian varmaan itken, kun yksi muuttaa pois. Ja muut asuvat liian kaukana. Kyllä minä olen yksinäinen. Miksi tämä kaupunki ei anna minulle ihmisiä, joiden arvoinen minä olisin?

Kuva täältä: www.nataliedee.com