En ole pystynyt kirjoittamaan, koska olen totaalisen uupunut. Välillä en ole jaksanut edes avata tietokonetta. Uupumus johtunee tästä ylenpalttisesta puuhailustani ja maanisuudesta, joka tosin on kovin ristiriidassa väsymyksen kanssa. Se vain tuntuu pakolta, koko ajan on tuhat rautaa tulessa ja miljoona eri projektia kesken eikä mikään valmistu. Ja sitten harmittaa. Ja on syyllinnen olo. Ja välillä puuhaan yömyöhään ja sitten tulee päiviä, kun meinaan nukahtaa jopa jumpatessa (se taitaa olla aika ennätys) tai silmät lupsuvat seisaaltaan. Ja silti ihme kyllä olen nyt buukannut kalenteriini lähes kaikki päivät täyteen.

Joku viisaampi sielu siellä ruudun toisella puolella sanoo, että eikös tämä nyt kuulosta jo normaalimmalta kuin se, että makaa sohvalla ja itkee silmänsä ja suunsa täyteen räkää eikä jaksa pestä edes hiuksiaan. No mutta ei tämä silti sen mukavampaa ole: rahat ovat lopussa, kiitos älyttömien ideoitteni ja pakkomielteisten ostosteni ja tosiaan väsymys ja ahdistus purkautuvat kuitenkin aina jossain vaiheessa. Kun saavuttaisi sen keskitien, että osaisi elää järkevästi ja antaa tilaa puuhille, mutta myös muistaa levätä. Että sehän se taika olisikin. Mutta kun ei niin ei.

Projekteja ja pelkkää haastetta tuntuu tällä hetkellä riittävän elämässä muutenkin jo niin paljon, etten ole edes ajatellut opintoja. Voe helveta. Pitäisi pian ilmoittaa opettajillekin jotain, että anonko jälleen lykkäystä vai en. Oma mielipiteeni on, että anon. Tai sitten en. Joka päivä eri mielipide, joka päivä eri tunnelma. Ja edelleen en pysty matkustamaan kaupungista pois, en edes läheistä katsomaan sairaalaan.

Viikonloppuna tosin yllätin itseni ja tein saavutuksen: en ole sitten viime kesäkuun alun kyennyt käymään baarissa tai yöelämässä ollenkaan, ja nyt sitten tein uuden avauksen siihen. Tosin panikoituani koko alkuillan ja Diapamit laukussa varalla.

Ruumiintuntemuksistani en sano tällä hetkellä mitään muuta kuin että: inhotan ja ällötän itseäni enemmän kuin aikoihin. Ja silti...kaipaan kosketusta, rakkautta ja läheisyyttä enemmän kuin aikoihin...En ole yhtään ristiriitainen ihminen, en.

Tänään oli toimintaterapeutin ensimmäinen haastattelu kuntoutustarpeita arvioivaan ryhmään. Ihan peruskauraa oli se juttuhetki, sanoisin. Meinasin nukahtaa koko ajan, mutta minulla on kuulemma loistava itsetuntemus ja muutenkin kuulostin ilmeisesti onnekseni rationaaliselta. Sitten olen tavannut ystäviä kahvilassa ja illalla pitäisi jaksaa (ruoka)ravintolaan, vaikka silmät painuvat kiinni jo nyt. Ja huomenna aamukymmeneltä tapaaminen ei kovinkaan lähistöllä. Voe luoja kun odottelen jo torstaita, että saisin nukkua vaikka koko päivän ja levätä.

Lyricat ovat olleet lopussa jo kaksi päivää. En ole näköjään huomannut uusia reseptejä. Saa nähdä mitkä viekkarit kohta iskevät.