"Lääkäreiltä minä odotan enää nimeä taudilleni.

-Sellaista tautia kuin teidän

ei ole olemassakaan,

sanoi ensimmäinen.

-Jos ihmistä joka paikkaan koskee,

sanoi toinen, häntä ei vaivaa mikään.

-Mitä tämä on? Koskee sinne, koskee tänne, jokin raja täytyy olla. Kaikki on luetteloitu, sanoi sosiaalihoitaja.

Ehkei ole minuakaan.

Kannan persoonaatta tätä kipujeni rinkkaa,

kiskon asvaltilla rekeä

omia särkeviä luitani

suuntaan jonne ne eivät halua seurata.- -"

(Eeva Kilpi)

Olen katsonut mielenkiintoisia elokuvia. Läheinen tosin kommentoi lainaamistani elokuvista, että: "Ne olivat surumielisempiä kuin luulin. Että en oikein jaksa sellaista melankolisuutta." Niin...minä EN pidä iloisista elokuvista, en onnellisista lopuista, en komedioista. Ne ovat utopistisia. Oikeasti. Viime aikoina katsottua:

 Pianisti. (Holokaustinen painajaiseni vaatii sen katsomista yhä uudelleen ja uudelleen...)

 Chapter 27.  Kuvaus John Lennonin murhaajan Mark Chapmanin näkökulmasta.

 Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja. Poikkeus murheellisiin elokuviin. Inhoan Jim Carreyta, jonka vuoksi olin elokuvan suhteen hyvin epäluuloinen. Mutta ihme kyllä, se sai nyt paikkansa tämän satufriikin lempileffoissa.

 Irina Palm.

Suosittelen kovasti. Kiitelty ja palkittu elokuva isoäidistä, joka kuolemansairaan pojanpoikansa vuoksi ajautuu seksityöläiseksi.

Muuten depressio tekee taas tulemistansa parin kolmen viikon manian jälkeen. Väsyttää. Väsyttää ihan kauheasti. Uuvuttaa. Olen loppu. Poltin ensimmäisen tupakan sitten pariin vuoteen. Koskaan en ole ollut vakiokäyttäjä, eikä minusta sellaista tule. Tupakka on pahaa. On vain niin paha olla, etten tiedä mitä tekisin. Aamulla itketti jo se, kun eräs sovittu projekti peruuntui. Olin henkisesti valmistautunut siihen jo viikon.

Piti soittaa ystävälle sairaalaan. En muistanut. Surettaa toisen ystävän itsetuhoisuus. Alkoholia menee liikaa. Lääkkeistä ei ole apua. Huomenna pitäisi soittaa lääkärille.

Väsyttää, mutta haluaisin puuhata ja tehdä.

p.s. Anteeksi viime aikainen ruma kielenkäyttöni, joka on ilmeisesti loukannut joitakin. Kun ei ole sanoja tunteilleen, sitä käyttää kaikkia tuntemiaan ilmaisuja, olivat ne hyviä tai eivät. Lapsena minut opetettiin olemaan kiroilematta. Kai tämä sitten on taas sitä myöhästynyttä "kapinaa", kun en sitä kunnon murrosikääkään koskaan elänyt.

Tekee ihan hirveästi mieli kosketusta. Hellimistä. Rakastelua. Rakkautta.

Ja silti inhotan itseäni hirvittävästi.