mental-health-therapy-738791.jpg

Hei rakkaat. Paljon olette kommenteissanne spekuloineet terapiaani ts. sen olemattomuutta. Johannekselle vastaan, että ilmeisesti paikkakunnan vaihdolla ei olisi kohdallani merkitystä, tai niin minun on annettu ymmärtää. Edellisessäkin kaupungissa kohtasin samanlaisen vastauksen Kelan terapian saantimahdollisuuksiini. Ja kaiken lisäksi minä rakastan tätä kaupunkia. En jaksa taas muuttaa ja todeta pettyneenä, ettei paikanvaihdos ratkaise mitään.

Kysehän on siis siitä, että Kela ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä myönnä terapiaa "liian sairaille", vaan pitäisi olla jo kuntoutumisvaiheessa (johon näemmä en koskaan pääse). Ja pelkkä Kelan terapian hakeminen on itsessään niin suuri ja työteliäs prosessi, että en halua turhaan yrittää jaksaa kaikkea sitä ruljanssia läpi. Jos jo useampikin lääkäri on sanonut, että Kela ei mitä luultavammin tule terapiaa edellä mainituista syistä minulle myöntämään, niin ei tunnu olevan mitään syytä sitä sitten edes hakea. Pettymys olikin ehkä suurin, kun minulle tosiaan oli jo luvattu psykiatrian polin sisäinen psykoterapiasuhde, joka peruttiin aivan viime metreillä, juuri kun olin alkanut elätellä pientä toivon kipinää. Syksyllä siis sitten on seuraava mahdollisuus, ja sekin vain mahdollisuus.

Tällä hetkeni hoitoni rajoittuu siis psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa käytäviin keskusteluihin, jotka junnaavat samaa rataa, ja joita ei ole niin tiheään tahtiin kuin toivoisin. Psykiatri itse ei koskaan anna minulle aikaa, käskee vain soittamaan, jos on jotakin asiaa. Kolme viikkoa sitten otinkin sitten luurin käteen ja vaadin itselleni ajan kyseiselle lääkärille, koska maaninen vaiheeni ei ota laantuakseen. Loppuviikosta sitten nähdään, onko siitäkään ajasta mitään hyötyä. Näin vuoden kinuttuani terapiaryhmään pääsyä, olen myös vihdoin pääsemässä kuntoutustarpeita arvioivaan ryhmään, joka tosin alkaa vasta toukokuussa.

Mutta se siitä. Toivottavasti vastasin joihinkin kysymyksiinne. Juuri tänään olin psykolla (sairaanhoitajani siis) ja keskutelut kulkivat juurikin samaa rataa kuin ennenkin. Jos nyt rehelliseksi ryhdytään, niin ihme kyllä, olen KAI voinut hiukkasen paremmin kuin vähään aikaan. Tai ainakin olen työntänyt kaiken pahan taka-alalle. Oma ruumis on edelleen yököttävä. Haluan että joku koskettaisi minua, koska itse en siihen pysty. Elämäni Mies sai minut jälleen viikonloppuna itkemään yksinäisyyttä, johon tunnun kuristuvan kuihtuvan ja kuolevan ihan oikeasti ja vääjäämättä. Paljon on huolia ympärillä ja tunnen itseni itsekkääksi, kun en osaa enkä voi auttaa rakkaita.

Olen oikeastaan ihan sekaisin. Tiedän, että ympyrää mennään. Näin se menee aina: depressio, maaninen kausi, "muka parempi" kausi (joka oikeastaan on valheellista silmien ummistamista) ja sitten ollaan taas pohjalla. Nukun jo taas useimmiten ilman lääkkeitä, nukun paljon, pitkään ja päiväunia päälle. Ja olen tavattoman uupunut. Ja minä kammoan tätä kevään valoa. Minä kammoan tätä teennäistä aikaa, jolloin kaikki pitäisi olla hyvin, eikä kuitenkaan ole. Vai onko? En minä tiedä. En osaa enää arvioida mitään itseeni liittyvää. En pysty olemaan objektiivinen. En pysty olemaan onnellinen. En pysty olemaan kuin ääripäitä joka asiassa. Ei taida olla mitään järkeä tässä.

direction2.jpg Täältä.