Pääsiäinen oli ja meni. Ja uskokaa tai älkää, se oli hyvä pääsiäinen. Se oli hullu pääsiäinen. Se oli spontaani pääsiäinen. Mutta se oli myös iloinen pääsiäinen, tapahtumarikas pääsiäinen ja uusia voimavaroja tuonut pääsiäinen. Biletystähän se oli juhlapyhät putkeen, mutta en minä sitä vielä vähän aikaa sitten olisi edes jaksanut. Tapasin ihmisiä. Tein spontaaneja tekoja, joita normaalisti täristen panikoisin ja kävin vallan mainiolla keikalla kuuntelemassa loistavia artisteja.

Juuri eilen sanoin läheiselle kuinka hassua olotilaa elän: joka toinen päivä luulen olevani matkalla kohti parantumista (ts. toistuvan masennuksen parempaa välitilaa), ja joka toinen päivä synkistelen pohjamudissa. Voimavaroja on ollut yllättävän paljon, toisaalta olen nukkunutkin valtavia määriä. Mutta onko tämä sitten vielä maniaa? Onko tämä normaalia vai epänormaalia? Milloin sitä koskaan tietää, kun on niin totaalisen tietämätön oman sielunelämän normaaliudesta ja epänormaaliudesta, kun aina kaikki on ollut jollakin tavalla väärin.

Ajatukseni on pyhien jälkeen niin täynnä tätä kaikkea tapahtunutta, että välillä pääni meinaa räjähtää. Olen samalla innoissani ja samalla peloissani, utelias ja vihaan arkea. Tässä elämässä on tarpeeksi, entä jos minulla olisi työ? Tai miten jaksan suorittaa opiskeluni? En tiedä. Ehkä koitan nauttia tästä hetkellisestä hämmennyksen olotilasta nyt tänään, koska ehkä sitä ei enää huomenna ole, ja luette pian jälleen vallan erilaista tekstiä.

En tiedä, kuinka minä voin!