Rinnassa pääsky

kantapohjissa kutina

Levottomuuteni vaatii päättymättömän pellon

ilman raja-aitoja.

Kunpa osaisi purkaa sen

    kahlita

       päästää vapaaksi

Eikä tempoa itse oman mielensä

kiristävissä suitsissa.

Pääskylle tekisin pesän,

laskisin linnun mättäälle.

Kahtapohjilla seisoisin lempeästi,

kutittelisin varpaita niiden sijaan.

Tule sinä,

tule sinä, ja poista levottomuuteni riimu.

Poista se hellästi ja hiljaa,

rakenna aita minun

ja pääskyni väliin.

Tule,

tule jo.

Diagnoosit B-todistuksessa pysyivät samoina. Testeistä ei siis ollut hyötyä, ainakaan lääkityksen osalta. "Univaikeudet hankalia. Lääkitysten suhteen jatkuvasti ongelmina sivuvaikutukset ja huono vaste." Oikeastaan jotenkin voisin kestää jo tämänkin, yksinäisten päivien ongelman, mielekkyyden korvaamisen ruoalla. Onhan minulla ainakin vielä joku, jota ajatella. Kuinka kauan? Se on aina mielessäni. Mutta vielä ainakin. Mutta että tämä väsymys, tämä nukkuminen. En muista nukkuneeni kunnolla puoleentoista vuoteen. Lääkkeillä se ei ole sama asia. En voi ymmärtää, että tässä "kehittyneessä" länsimaailmassa, ei pystytä saamaan ihmistä nukkumaan!

Kesä on tyhjä. Elän pilkahduksista. Koitan jaksaa uskoa. Suunnittelen opintoja syksyllä. On pakko parantua. Edes sen verran, että jaksaisi olla ja elää. Olen sen itselleni velkaa.

"-Mitäs tämä? virkkoi Pantteri. - Tämähän on erinomaisen hämärä ja kumminkin ihan täynnä pieniä valon palasia."

(Ruyard Kipling: Norsunlapsi ja muita veikeitä juttuja)

Välillä olen niin onnellinen, että voisin pakahtua. Mutta odotan vain pahinta, ja kuinka se taas sattuu. Pelkään edes voida paremmin.