Tulin, näin, koin. Tällaista juhannusta minulla ei ole ennen ollut. Olin osa jotakin ympäröivää yhteisöä. Olin "tärkeän" tyttökaverin asemassa, olin se "jännitävin" osapuoli, vierain, mutta silti hyväksytty ja "kotona". Ensimmäisen illan vietin vierailevien paniikkikohtausten ja stressivatsan kanssa, toinen ilta meni jo huomattavasti paremmin. Kunpa sitä voisi uskoa itseensä, että kelpaa sellaisenaan, ilman meikkiä ja hypetystä, että on vain oma itsensä, ja muuta ei voi. Syömiset olivat vaikeita. Minä olin erilainen. Koitin ajatella, että tämä minä olen. Minä en muutu. Tärkeys on edelleen kanssani. Minulla on hyvä olla tämän kaiken jälkeen.

Kun vielä osaisi ajatella, että minä KELPAAN. Minä en ole vain ulkokuori tai sairaus. Minä olen persoona. Minun ei tarvitse hypätä junan alle tai vetää purkillista pillereitä vain koska en jaksaisi kohdata todellisuutta.

Nyt olen väsynyt. Kaikki tämä uusi aktiivisuus, jännitys, ihmisten tapaaminen, uuteen heittäytyminen: se on niin erilaista verrattuna viime kesän alhoon...mutta niin hyvää samalla. Päivä kerrallaan. Päivä kerrallaan. Mitään muuta en osaa sanoa keskenään riiteleville rakkaus-itseviha-maailmaan turhautuneisuus- välittämis -tunteisiini.

Kerroinko? Minulla on mahdollisuus päästä kunnon kognitiiviseen terapiaan syksyllä?! Tämän kymmenen vuoden jälkeen ensimmäiseen kunnon terapiaan! Kesällä on haastattelu. Pääsenkö vai enkö. Kela ei tarjoa tukeaan; tämä on mahdollisuuteni. Yhä enemmän olen halunnut alkaa elää.