Viime viikko oli varsinainen "en tykkää Emmistä" -viikko. Jokaikinen päivä tunsin painostavaa itseinhoa, päähän takoutuvaa sykintää siitä, kuinka epäonnistunut, ruma ja epähaluttava olen. InhoaInhoaInhoa. Miehen lähdettyä töihin, vajosin päivä päivän jälkeen omaan itsesäälini ja suruni rapakkoon, ja nousin siitä vasta kun mies tuli takaisin.

Mutta: olen myös niin rakastunut, että välillä sekin koskee, ihan tajuttomasti, mutta hyvällä tavalla. Turvaa, hoivaa, ymmärrystä ja uskallanko jo sanoa...sielunkumppani. Millä minä olen ansainnut jotain näin hyvää?

Truxal. Paholaisen aine. Ja jälleen yksi epäonnistunut lääkekokeilu. Kyllähän kyseinen lääke auttoi minua nukkumaan, mutta suun kuivuminen niin kuivaksi, että puhuminenkin on vaikeaa, painajaiset, loputon väsymys koko päivän, niin että silmät eivät ihan oikeasti pysy auki vaikka kuinka yrittäisi, päänsärky, siis ihan tajuton jysäri, eivät, eivät kuitenkaan ole yhdessä yhtään sen parempia kuin unettomuus. En pysty odottamaan ja katsomaan, josko sivuvaikutukset häipyisivät ajan kanssa. Ne ovat niin voimakkaat.

Nyt lähden sateeseen. Ihan vaikka en tahtoisi. Raahaan itseni ulos ja ihmisten ilmoille. Olen aktiivinen. Pakenen itseäni. Odotan huomista. Huomenna on varmasti luvassa mukavampi päivä.